Lomamoodi on mielentila

Moni on jäämässä juhannukselta lomalle. Usein lomalle jäämiseen liittyy tarve saada työpöytä tyhjäksi ja työt tehdyksi. Keskeneräisten asioiden kun on taipumus kulkea mielessä mukana. Monet myös hahmottavat elämän lomien kautta: viikonloput ja vuosilomat ovat ne odotetut kohokohdat elämässä.

Jäin miettimään asiaa.

Työstä palautumisen kannalta on tärkeää päästä irti suoritustaajuudelta, se on selvä. Lomia ja taukoja tarvitaan kaikessa tekemisessä. Uppoutuminen tekemiseen on parhaimmillaan todella mukavaa, mutta saadakseen enemmän irti tai jaksaakseen uudistunein silmin uppoutua tai voidakseen jatkaa kuormittumatta, tarvitsemme taukoja ja sitä, että suuntaamme huomion johonkin ihan muuhun.

Tutkimusten mukaan loman palauttavuus ei lisäänny keskimäärin parin viikon jälkeen.  Toisaalta tiedämme, että mielen siirtyminen niin kutsutusti lomamoodiin vie aikaa. Lentokoneella olemme muutamassa tunnissa toisenlaisessa kulttuurissa ja lämpötilassa: mieli voi silti vielä askaroida palaverin asioita, joissa hetki sitten oli. Mieli matkaa hitaammin. Se voi takertua asioihin hyvinkin tiukasti, viis siitä, missä kehollisesti olemme. Vanhan sanonnan mukaan tulevaisuus on selkämme takana, menneisyys edessämme ja nykyhetki siinä, missä seisomme. Sanonta monimerkityksellisyydessään todella hyvin kuvaa ihmisen mieltä ja sen toimintaa.

Voisiko ajatella, että lomamoodi on mielentila?

Tarkoittaen siis irtipäästämistä fokusoiduista asioista, hetken herpaantumista tavoitteellisesta tekemisestä ja asettautumista olemaan ja maksimissaan tekemään ihan huvin vuoksi. Tällaisessa mielentilassa sielu lepää ruumiissa ja solut hengittävät henkisesti vapaasti.

Mikäli ajatellaan, että lomamoodi on mielentila, sehän voi olla läsnä vaikka kesken työpäivän. Tässä ja nyt. Hetken tauko ja irtipäästäminen.

Myönnän, että hankalaksi koetuissa tilanteissa tämä ei ole helppoa. Joskus siihen tarvitsee apua. Lähtökohtaisesti kuitenkin ajattelen, että elämän matkalla kärsimys on turhaa, vaikkei tuskaa voisikaan välttää. Joskus pienet hengähdyshetket auttavat jaksamaan näissä elämän monttukohdissa.

Toivon teille kaikille kesällä näitä hengähdyshetkiä.

Liikunnan riemu

Kävin luistelutreeneissä, vaikka lopetin jo aikuismuodostelmaluistelun. Oli mahtava tunne liukua jäällä: hymyilin varmaan koko treenin ajan. Oli niin nastaa. Kävin golfaamassa itselleni uudella golfkentällä. Oli mielettömän upea tunne, kun osui palloon ja kun näki, miten hienosti pelikaverit pelasivat. Kävin Paloheinän portaissa tekemässä treenin: vaikka hapotti, oli upea fiilis huomata, että jaksaa ja pystyy.

Jäin miettimään asiaa tarkemmin.

Vaikka esimerkkini ovat keski-ikäisen liikkumisesta, niissä on läsnä se sama pohjimmainen tunne, minkä olen huomannut kuntoliikuntaa harrastavilla ja huippu-urheilijoilla. Sama liikunnan riemu itse harrastamiseen ja tekemiseen uppoutumisessa. Tämä harrastaminen ja tekeminen voi olla mitä tahansa, kuten kamppailua, hetkeen heittäytymistä tai leikkimielistä kisailua. Luulen, että siinä on jotain samaa, mitä lapsen riemussa leikkiessään mieluista pihaleikkiä.

Liikunnassa tunne kantaa. Se energisoi. Sen takia jaksaa. Silloin ei edes huomaa tehneensä kovasti tai tiukan keskittyneesti työtä. Toisin sanoen liikkuminen on kaukana suorituksen suorittamisesta. Se on vain olemista, aistimista ja liikkeestä nauttimista.

Toisaalta monesti urheilijoiden kanssa työskennellessä olen huomannut, että tämä nk. liikunnan riemu katoaa jonnekin. Harjoittelu on puurtamista ja tuntuu työltä. Paine saavuttaa haluttu lopputulos estää itse matkasta nauttimisen. Silloin sitä miettii väistämättä, miten niin hauskasta ja riemua tuottavasta asiasta tuli niin pirun vakavaa.

Olisi helppo syyttää tästä kaikkia urheilijan ympärillä olevia: vallan rakenteita, jotka pseudotukevat, mutta oikeasti odottavat vaan sitä haluttua lopputulosta tai valmentajia, jotka eivät osaa oikealla tavalla kannustaa, vaan vaativat liikaa, tai mediaa, joka luo paineita menestymisen suhteen, tai kansaa, joka janoaa kultaa tai muutoin syyttää verovarojen tuhlaamisesta turhuuteen. Helppoa olisi myös laittaa syy urheilijan harteille: pää ei vaan kestä huippu-urheilun maailmaa.

Joskus muoto ohittaa sisällön. Tällöin kaikki muu tulee jollain tavalla tärkeämmäksi kuin itse sisältö ja itse tekemisen ydin katoaa. Ihan sama mikä asia on: kun esimerkiksi vapaa keskustelu keskeytetään ja aletaan jakaa puheenvuoroja, keskustelu muuttuu muodolliseksi ja jotain oleellista katoaa kohtaamisesta. Kun lasten pihalla pelattua jalkapalloa aletaan koordinoida, vapaa liikkuminen vähenee. Leikki muuttuu muotoon ahdetuksi työksi.

Toki karrikoin, mutta voisiko tuossa olla jotain meille kaikille pohdittavaa, jotka työskentelemme urheilun parissa? En tarkoita, etteikö harjoitteluun saa kuulua hetkiä, jotka eivät tunnu niin mukavalta, mutta lähtökohtaisesti vapaan ihmisen halu on toteuttaa itseään. Tehdessään niin, hän kokee siitä myös riemua. Urheilu, jos mikä, on vapaaehtoista. Sen voi lopettaa juuri silloin kun haluaa ja se myös loppuu johonkin vääjäämättä. Siksi ilon ja riemun kokeminen mahdollisuudesta liikkua soisi olevan luontainen osa urheilua.

Urheiluvalmentajan työn tukeminen

Olen toiminut pitkään urheiluvalmentajien työnohjaajana. Joskus 2000-luvun alussa taisin tehdä siitä tutkimustakin ja kirjoitin useampia juttuja aiheesta ja sen tärkeydestä. Teemat, joita työnohjauksessa käsitellään, ovat liittyneet muun muassa emotionaalisesta kuormasta ja vaikeiksi koetuista tilanteista selviämiseen sekä oman itsetuntemuksen vahvistamiseen.

Jotenkin tuntuu, että valmentajien työ on tullut rankemmaksi. Osin johtuen asiakkaiden vaatimusten kasvamisesta, ammattimaisuuden kehittymisestä, mutta myös urheilun viihdearvon ja somekulttuurin noususta.

Valmentajan työn tukemisessa on aina korostunut emotionaalisen kuorman vastaanottaminen, kokemusten jäsentäminen ja kannatelluksi tuleminen. Potkujen saaminen tai muutoin koettu epäonnistumisen leima otsassa on rankkaa kenelle tahansa. Julkisuuden valokeilassa oleminen tekee siitä vielä rankempaa. Avun tarvitsija ei osaa eikä jaksa hakea apua. Työnohjaajana olen huomannut, että oma aktiivinen yhteydenotto ja yhteydenpitäminen on tärkeää, jotta valmentaja selviää synkistäkin mustista hetkistä. Julkisuus tuo oman lisänsä tähän: käsittelyn kohteena ei ole vain työhön liittyvät kokemukset, vaan myös se, miten kohdata ihmiset kaduilla.

Valmentajan työn tukemisessa on aina korostunut myös muuttuvissa työoloissa toimiminen. Seuroissa esimiehet voivat vaihtua tiuhaan. Urheiluorganisaatiot ovat poliittista maastoa, jolloin jokaisella toimijalla on oman lehmän lisäksi oman värinen lehmä ojassa. Reflektiivistä peilipintaa tarvitaan, miten pyrkiä vaikuttamaan siihen, mihin voi ja toisaalta, miten olla suhteessa siihen, mihin ei voi vaikuttaa. Vaativat asiakkaat tuovat tähän oman lisänsä: palvelusta maksavat odottavat hyvää ja laadukasta valmennusta sekä tuloksia. Karrikoiden voisi sanoa, että vahinkoja ja sattumaa ei ole. On vain osaava tai ei osaava valmentaja.

Valmentajan työn tukemisessa on aina korostunut myös haasteelliseksi koetuista työtilanteista selviäminen. Käytännössä nämä ovat usein erilaisia vuorovaikutustilanteita, jotka tuntuvat hankalilta. Työnohjaajan näkökulmasta tämä tarkoittaa itsetuntemuksen, tutkivan työotteen ja itsereflektion kehittämistä. Maailman pieneneminen tuo tähän oman lisänsä: jokaisen tehdyn lajiharjoitteen löytää netistä ja niitä voi vertailla keskenään. Valittu valmennuksen toimintatapa voidaan arvioida ja tarvittaessa kritisoida nimettömästi somessa tai keskenään seuran ja lajiliiton sisällä. Miltä valittu linja näyttää esimerkiksi viiden vuoden päästä? Koska valittua polkua pääsee kulkemaan kyseisten urheilijoiden kanssa vain kerran, sen tosiasiallinen vertailu hankaloituu. Jäljelle jää vain usko oman valmennustavan toimivuuteen. Maailman pienentyessä tämä usko voi olla koetuksella: valitsinko sittenkään oikein?

Onneksi valmentajien työnantajat alkavat olla valveutuneita organisaatioita huolimatta siitä, että suuri osa hoituu vielä vapaaehtoistyön avulla. Suomessa toimii ammattivalmentajien etujärjestöjä, joista saa tukea ja apua. Onneksi Suomessa on ammattimaistunut myös psyykkisen valmennuksen ja valmentajien työhyvinvoinnin tukeminen. Vaikka maailma muuttuu ja matkaa on tehtävänä, meillä on muodostettu jo hyviä käytäntöjä. Seuraava askel on näiden käytänteiden julkituominen yhä enemmän.

Onko korona pienentänyt maailman?

Tuntuu, että uutisia on vähemmän. Tarkoittaako se, että maailmassa tapahtuu vähemmän asioita? Onko korona pysäyttänyt ja estänyt myös tapahtumia? Etupäässä uutiskynnyksen ylittää ikävät tapahtumat tai jotkin todella merkittävät tapahtumat. Voiko tästä tulkita, että maailma on rauhoittunut?

Epäilen.

Suomessa ja maailmalla tapahtuu koko ajan merkittäviä sekä hyviä että ikäviä asioita. Ehkä tällaisen pandemian aikana itsesensuuri vain kasvaa: ”voiko tuosta raportoida? Kehtaako tuota mainita? Viitsiikö tuosta kertoa?”

Toisaalta esimerkiksi urheilussa kilpailuja ei ole, joten tuloksia tai ottelutapahtumia ei voi uutisoida. Sama koskee montaa kulttuurialan toimintaa. Kulisseissa tapahtuu kuitenkin koko ajan. Nyt voisi olla hyvä aika raportoida ja syventää uutisia ilmiöiden ja asioiden taakse. Mitkä asiat korostuvat harjoittelussa? Miten ylipäätään harjoitellaan etänä? Mitkä asiat tulisi olla kunnossa, jotta huipulle voi päästä niin urheilussa kuin taiteessa? Mitkä asiat saattavat olla hyvinkin pielessä, mutta eivät varsinaisesti estä huipulle pääsyä?

Sama koskee mitä tahansa aluetta: yritysten toimintaa, politiikkaa ja maataloutta, vain muutamia mainitakseni.

Ehkei tällainen kiinnosta meitä kuitenkaan. Jaksaisiko sitä lukea ihmisten, yritysten, orkesterien, joukkueiden tarinoita päivästä toiseen? Minä jaksaisin.

Maailma ja sen tapahtumat eivät ole vähentyneet, ehkä muuttuneet osin, mutta koko ajan tapahtuu ja paljon. Koronan ei tarvitse tarkoittaa, että maailma kutistuisi kuten ensimmäisessä maailmansodassa ”länsirintamalta ei mitään uutta”.

Kriisiviestinnän haasteet

Korona aikana kriisiviestintä on korostunut koko valtakunnan tasolla. Kriisiviestintä on oleellinen osa kaikkien organisaatioiden ja yhteisöjen kriisien hallinta strategiaa – tai ainakin sen tulisi olla. Viestintä on oma taiteen lajinsa, johon on omat koulutetut ammattilaiset. Kriisiviestintää joutuvat ja tekevät kuitenkin myös muut kuin viestintäalan ammattilaiset.

Jäin miettimään tätä tarkemmin.

Kriisin kohdatessa ihmisen perusluottamus elämään murtuu hetkeksi. Faktojen ja tärkeiden, oleellisten tietojen saaminen auttaa rakentamaan tätä perusluottamusta uudelleen. Hyvä viesti on aina selkeä, ymmärrettävä ja näin hallinnan tunnetta lisäävä. Saman viestin toistaminen voi olla auttavaa, koska suuri osa tiedosta katoaa ja unohtuu kuitenkin.

Usein sanotaan, että tietoa on myös se, ettei tiedä. Jos ei tiedoteta, niin ihmiset luovat puuttuvan tiedon itse. Tällainen tiedonluominen voi viedä ojasta allikkoon: mielikuvat kun usein luovat katastrofeja sinne, missä niitä ei oikeasti edes olisi. Organisaatioissa kriisiviestintään kuuluukin usein myös se, että tiedotetaan se, mitä tiedetään ja todetaan se, mitä ei vielä tiedetä. Tämä toimii hetken ja on aidosti auttavaa. Se luo olon, että olemme kaikki samassa veneessä.

Jossain kohtaa avuttomuuden ja epämääräisen tulevaisuuden välillä pelkkä saman tiedon toistaminen ei enää palvele toipumista ja selviytymistä. Tarvitaan kättä pidempään. Tämä on haaste kriiseissä, joissa ulospääsy on osin sumun peitossa itse kullekin. Myös valtaa pitäville ja päättäjille.

Mitä siis tiedottaa, kun ei oikein tiedä, mitä sanoisi?

Psykologisesti paras viesti on kuitenkin kertoa mitä oikeasti tiedetään, vaikka se sisältäisi kolme tai neljä mahdollista todellisuutta kuin se, että pyörittää samaa jargonia kertomatta mitään. Viestinnällisesti en osaa sanoa, mutta tuntuisi, että tyhjän puhuminen turhauttaa ja pahimmillaan luo tyhjän tilan, joka täyttyy ihmisten mielissä paremminkin mielikuvilla kuin faktoilla, ja se ei ole hyväksi, kun puhutaan kriisiviestinnästä.

Toimintakulttuurin kipupisteet

Organisaatiokulttuurin muutos on vaikea ja usein kivulias prosessi. Se vie aikaa ja monesti tulee tunne, että kun ottaa kaksi askelta eteenpäin, liukuu vähintään aina askeleen myös taakse. Kulttuurimuutokset ovat kuitenkin mahdollisia ja on palkitsevaa huomata, kun aiemmin tulkitut asiat tulkitaankin uudella tavalla.

Kriisitilanteissa muuttuneen toimintakulttuurin kipupisteet usein tulevat näkyviin. Näin korona aikaan olen huomannut, että monet johtajat – olivat ne sitten bisnespuolella tai urheilussa – kipuilevat, kun jo saavutetut muutokset tuntuvat valuvan pois kuin vesi hanhen selästä. Työntekijät alkavat toimia kuten ennenkin ja vanhat (ei tämän hetken totuuden mukaiset) tulkinnat valtaavat mielen – ja pahimmillaan saastuttavat ilmapiiriä ja uusia toimintatapoja, tai sovituista ja jo toiminnassa olleista hyvistä tavoista lipsutaan.

Huomaan, että isoja kulttuurin muutoksia tehneet organisaatiot, johtajat ja päätöksentekijät - valta-asemassa olevat - tarvitsevat tällaisissa poikkeustilanteissa tukea jaksamisensa lisäksi myös johtajuutensa vahvistamiseen.

Kriisitilanteissa, mitä esimerkiksi tämä käsillä oleva poikkeustila on monelle, ihminen koittaa selviytyä itselleen katsomalla parhaalla mahdollisella tavalla. Selviytyminen helpottuu, kun voi pitäytyä tutussa. Tuttuus tuo turvaa. Turva taas lisää hallinnan tunnetta. On siis varsin inhimillistä, että uudet, jo käytössä olleet toimintatavat, voivat unohtua – ja vanha (vaikka olisi kuinka toimimaton) hiipii mieleen ja huomaa katsovansa maailmaa uudelleen vanhasta tulkintamaastosta käsin. Johtamisen haaste onkin juuri siinä, miten kannatella toisia, kun itse on samoissa soissa, ja toisaalta pitää vielä tarkemmin ja johdonmukaisemmin kiinni uudesta rakennetusta kulttuurin kulmasta, empaattisesti toisten tuskaa ymmärtäen.

Usein kriisitilanteet myös tuovat näkyviin ne kipupisteet, jotka vaativat eniten työstöä kulttuurin muutoksen suhteen. Ne voivat olla myös arvokkaita huomioita, joihin panostaminen vahvistaa yhteisöä entisestään.

Tällaisessa tilanteessa on hienoa, että organisaatioissa tuetaan johdon ja lähijohtajien työn tekemistä esimerkiksi työnohjauksen tai coachingin avulla. Muutostilanteessa tuki on tärkeää ja sen merkitys korostuu tällaisten poikkeustilanteiden yhteydessä. Metsä alkaa näkyä puilta, kun saa näkökulmia ammattilaisen avulla, ja hyvät asiat saadaan pidettyä kurssissa, huolimatta emotionaalisesta kuormasta.

Uusi normaali

Tämä korona pandemia on laittanut monella kaiken uusiksi: työt, ihmissuhteet ja pärjäämisen itsensä kanssa. Jokainen koittaa selvitä tavallaan, keksien uusia tapoja tulla toimeen uudessa tilanteessa. Jotkut ovat siinä taitavampia kuin toiset. Joillakin ottaa kovemmalle.

Itse olen huomannut, että jostain syystä askelmittari on aktiivisessa käytössä. Jotenkin tuntuu, kun on kotona etätöissä, että askelia olisi hyvä tulla päivässä riittävästi. Olen määrittänyt tämän rajan siihen noin 10 000 askeleeseen, millä ei ole ymmärtääkseni sinänsä mitään tieteellistä pohjaa. Se on vaan sovittu raja. Esimerkiksi jos askeleita tulee 9900, mikä muuttuu? Ja jos pyöräilee, askeleita ei tule ollenkaan. Joka tapauksessa otan kännykän jopa koiran lenkille mukaan, jotta niitä askeleita tulisi puhelimen muistiin. Ja jos unohdan kännykän kotiin (mikä taas voi olla toisaalta ihan hyvä asia), tämä askelmittari kertoo selkeästi, jos sinä päivänä tuli vähemmän askelia kuin edellisenä. Sekös harmittaa.

Askeleita on mukava seurata, ei siinä mitään. En ole aiemmin pahemmin teknisistä vempaimista piitannut, mutta jotenkin nyt ne tuntuvat tärkeiltä osilta arkea. Jäin miettimään, onko tämä uusi normaali vai ohimenevä ilmiö.

Ihminen on sopeutuva ja mukautuu mitä kummallisimpiin olosuhteisiin. Ihminen on myös luova. Luovuus syntyy joskus pakosta keksiä jokin ulospääsy liian ahtaaksi muuttuneesta tilanteesta. Ehkä jokainen meistä tarvitsee nyt sopeutuvuuden ja mukautumisen lisäksi jotain uutta arkeensa. Jonkin uuden innostuksen kohteen, joka auttaa jaksamaan varmasti monelle haasteellista aikaa.

Vaikea sanoa, tuleeko näistä uusista toimintatavoista uusi normaali vai palaako vanhaan totuttuun ja tuttuun tapaan olla. Tällä hetkellä tämä itselleni luotu niin kutsuttu uusi normaali kuitenkin inspiroi ja estää vaipumasta elämän odotushuoneeseen. Elämä on nyt tällaista. Joten siitä voi yrittää inspiroitua kukin tavallaan.

Silloin ennen vanhaan

Muistan, kun olin lapsi, äitini kertoi, miten he lapsina keksivät luonnon elementeistä itselleen leluja. Esimerkiksi korkokengät tehtiin niin, että sidottiin narulla puukapulat jalkapohjiin ja kävyistä saatiin tehtyä kotieläimiä kotileikkeihin. Itselläni oli leikeissä äidin korkokenkiä ja kaupasta ostettuja leluja ja pelejä, joten se kuulosti erikoiselta.

Omille lapsilleni olen kertonut, kuinka maalta, jossa vietin kesät, soitettiin keskuksen kautta lapsuudenkotiini ja kuinka erikseen piti pitää huolta, että on kotona, kun televisiosta tuli joku elokuva tai radiosta hyvää musiikkiohjelmaa. Älypuhelin aikana, jolloin elokuvia voi katsoa milloin ja missä haluaa eikä musiikin soittokaan vaadi erillisiä laitehankintoja, pelkkä kännykkä riittää, tämä kuulostaa erikoiselta.

Jäin miettimään asiaa muutosten näkökulmasta tällaisen pandemian aikana eteenpäin. Mitä jos tulevaisuudessa kerrotaan lapsille omasta menneisyydestä näin:

Silloin ennen vanhaan käytiin rock ym. konserteissa paikan päällä: tuhansien muiden kanssa hypittiin tasajalkaa ja laulettiin mukana, johon jälkipolvi järkyttyneenä vastaa: ”hulluja, ettekö te pelänneet, että saatte jonkun tautitartunnan. Mieti sitä syljen lentämistä, kun kaveri huutaa vieressä. Pisaratartuntojen paratiisi”.

Silloin ennen vanhaan oli nautinto päästä valitsemaan itse karkit Prismoista ja K-marketeista. Sai valita juuri niin monta tiettyä karamellia, suklaata tai lakritsipalaa kuin halusi. ”Kiesus, mitä touhua! Mieti, kuinka moni on käpälöinyt niitä karkkeja ja sitä otinta. Kädet täynnä bakteereita ja viruksia”.

Silloin ennen vanhaan, kun tavattiin, tavattiin isolla porukalla. Halattiin tuttuja ystävien ja läheisten lisäksi. Oli niin mukava nähdä porukalla. ”Ilmeisesti ennen vanhaan ei ymmärretty hygieniasta mitään. Ei ole järkeä altistaa itseään vieraille pöpöille”.

Silloin ennen vanhaan nautittiin matkailusta, jos oli varaa lähteä. Oli hienoa nähdä aito Mona Lisa taulu Louvressa ja nauttia Atlantin aalloista, kun ne iskeytyivät rantakivikkoon. ”Järjetöntä touhua. Ahtaassa lentokoneessa, jossa sama ilma kiertää ja vielä paikkoihin, joissa on paljon vieraita ihmisiä”.

Hullua ja järjetöntä, niinkö?

”Onneksi tänä päivänä voimme katsoa, liikkua ja tehdä asioita virtuaalisesti turvallisesti tutuissa olosuhteissa kotona. Voit nähdä ne ihmiset, jotka haluat, vain pienellä napin painalluksella.  Voit nauttia niistä paikoista, joista haluat kotonakin. Ja onneksi ruoka on aina erikseen pakattu ilmatiiviisiin erillispaketteihin, jotta hygieniaketju ei vaarantuisi. Kyllä ennen oli rankkaa”.

Niinpä.

Koskaan ei voi tietää, mihin maailma on oikeasti menossa. Ei ole kauankaan aikaa, kun pidettiin ufoilmiönä sitä, että ihmisillä voisi olla pienessä laitteessa kaikki; tv, radio, rahat jne. Tällä hetkellä se taitaa olla kännyköiden perusvarustus. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että yhdessä olemisessa ja yhdessä joidenkin asioiden jakamisessa on puolensa. En ole pessimisti, mutta veikkaan että tämä pandemia muuttaa peruuttamattomasti jotain siitä, miten olemme tottuneet elämään. Optimistina kuitenkin uskon, että tästäkin selvitään. Toivotaan, että muutokset eivät koske yhteisöllisyyteen ja yhdessä tekemiseen liittyviä asioita. Mielelläni toivoisin, että tulevat sukupolvet muistelisivat kummastuneina esimerkiksi vain vinyylilevyjen uudelleen paluuta eivätkä edellä mainittuja asioita.

Ajatusten aallokko

Luin Me naiset lehdestä (17/20) artikkelin ”Anna kirjojen viedä”. Siinä kirjallisuuden Finlandia palkinnon voittanut Laura Lindstedt sanoi, ettei pidä siitä, että joku toinen päättää, missä tahdissa hän etenee ajatusten aallokossa. Hän siis puhui äänen ylivallasta kirjoitettuun tekstiin verrattuna.

Jäin pohtimaan tätä äänimaailman ja kirjoitetun tekstin eroa – ja sitä, mitä se saa aikaan meidän mielessämme.

Äänikirjoilla on paikkansa. Pitkät automatkat ovat oiva paikka kuunnella hyvää kirjallisuutta tai yleistä tietokirjallisuutta. Hyvällä kirjallisuudella tarkoitan niitä kirjoja, joiden kieli on rikasta ja jo sinänsä ylevää kuultavaa. Ei siis vain juonellisesti ja kerronnallisesti hyvät kirjat. Tosin niiden heikkous on siinä, että edellisen sivun tekstiin on vaikeampi palata. Toki voi kelata taaksepäin ja palata uudelleen, mutta se on vaikeaa. Ääni jatkaa kertomusta, vaikka mieli haluaisi hetkeksi pysähtyä kohtaan, jonka juuri luki eli kuuli.

Yleisten tietokirjojen kuunteleminen on helpompaa, koska usein kappaleissa on vain yksi tai kaksi asiaa, jota voi rauhassa jäädä mutustelemaan. Ja katkaista kuulemisen. Kun on rauhassa ”palastellut” asiaa, voi jatkaa kuuntelua.

Tarinoiden kertominen ja kuuntelu ovat osa kansanperinnettä. Perinnetieto, legendat ja hyvät toimintamallit ovat siirtyneet kautta aikojen kertomusten muodossa. Niillä on paikkansa. On mukava kuunnella tarinoita. Kerrottuun tarinaan tulee kuitenkin katkoja, kun kuulija voi kysyä ja kertoja voi kertoa kyseisestä asiasta lisää. Tarinan kerrontaan kuuluu se, että kuulija osin määrittää sitä, miltä kerrottu tarina näyttää. Maisema rakentuu yhdessä, vaikka tarina on kertojan.

Kirjaa lukiessa sanat saavat aikansa asettautua mieleen. Lukija itse päättää, miten hitaasti ja monta kertaa yksittäistä lausetta käy läpi. Yksittäiset sanat merkityksineen herättävät ajatuksia. Näin ajatusten aallokko voi toimia. Mieli tarvitsee ravintoa. Lukeminen on yksi tapa ravita mieltä. Tarina herää henkiin itselle sopivalla tavalla. Siihen voi palata ja toistaa sen. Lukeminen aktivoi meissä samaan aikaan monta eri puolta; näkemisen lisäksi tulee ymmärtää, mitä lukee, muodostaa niistä kokonaisuuksia ja tarina, joka osin luo merkityksen myös muistimme ja oppimamme asioiden avulla. Sanotaan, että lukeminen kannattaa aina. Olen samaa mieltä.

Vaikka äänikirjoilla on oma paikkansa ja oma kuulijakuntansa, kirjoitettu sana ei katoa. Toivottavasti. Sitä tarvitaan, jotta vesi ei jää seisomaan, vaan aaltoja on riittävästi. Niitä ajatusten allokkoja.

Toivoa tarvitaan

Tämä koronan aiheuttama taakka ja harmi on monelle kohtuuton, niin fyysisesti, henkisesti kuin taloudellisestikin. Jotenkin tuntuu, että se ja sen aiheuttama vaikutus lamaa ihmisen helposti. Lamaantuminen estää toimimasta – myös tilanteissa, joissa voisi toimia.

Tällaisena aikana jäävät helposti varjoon ne, jotka apua tarvitsevat eniten. Ne, jotka jaksavat pitää ääntä omasta puolestaan, useimmiten myös jaksavat huolehtia omista oikeuksista. Hiljaa kärsivät eivät sitä tee. Heidän puolestansa puhujia tarvitaan – ja niitä, jotka uskaltavat puuttua ja näin osoittavat välittävänsä.

Onneksemme on niitä, jotka haluavat auttaa. Niitä, jotka järjestävät auttavaa kättä apua tarvitsevien lähelle. On lohdullista ja samalla iloista lukea niistä ihmisistä, jotka auttavat tuttuja ja tuntemattomia avun tarvitsijoita aivan tavallisissa arkipäivän askareissa ja tarpeissa. Yhteinen huoli yhdistää ihmisiä.

Jokaisen toki kannattaa kuunnella omia rajojaan ja auttaa läheistä omia voimavaroja kuunnellen. Silti väitän, että jokaisen kädenjälki tässä kriisissä on tärkeää. Se, että tekee hyvää, tekee myös tekijälle itselleen hyvää.

Koska tällainen aika helposti imee voimat itse kustakin, toivoa tarvitaan. Toivo pitää kiinni elämässä. Se kertoo, että parempaa on edessä. Toivotonna ei jaksa kukaan. Toivo on siis oikeastaan elintärkeää, sillä se lisää uskoa ja usko luottamusta siihen, että tästä(kin) selvitään.