Olin kouluttamassa valmentajia ja kävimme keskustelua työelämän käännekohdista, siis kohdista, jotka ovat jääneet mieleen. Pohdimme myös, mitä niissä on jäänyt miettimään ja mitä niistä on oppinut. Hämmästelen kerta toisensa jälkeen, miten paljon osaamista on rivien välissä, koettujen tapahtumien oppina syntyneenä.

Oikeastaan keskustelussa nousi esille kaikki koulutusteemat, muun muassa keskustelua toimintatavoista, valmennusnäkökulmista (valmennusfilosofiasta) ja kohtaamistaidoista.

Jäin miettimään asiaa tarkemmin.

Toki voidaan ajatella, että koulutuksessa orientoidutaan jo etukäteen haluttuun teemaan ja moodin, jossa ihminen on jo avoin halutun asian oppimisille. Näin siis mieli virtaa ja hakee itsestä tietoa, jonka ympärillä koulutuksessa pyöritään. Yhtä lailla kyse voi olla siitä, että johdattamalla tietynlaisiin teemoihin, alamme huomata asioita, jotka jo osaamme. Toisin sanoen saamme näkyviin oman tiedostamattoman kyvykkyytemme.

Mietin, miten tärkeää on auttaa toinen toistamme huomaamaan oma osaamisemme ja kyvykkyytemme. Urheilussa huomio kiinnittyy helposti siihen, mitä emme vielä osaa – siihen mitä tulee kehittää. Ymmärrettävästi, jotta voisimme kehittyä lisää. Mutta tärkeä arvo on myös sillä, että saamme näkyviin sen, mitä jo osaamme. Osaamisella tarkoitan tässä kohtaa pinnan alla olevaa kyvykkyyttämme. Niitä juurtuneita vahvuuksiamme, joita muut huomaavat ja jotka ovat itselle itsestäänselvyyksiä.

On hienoa huomata, että omaa jotain arvokasta, sellaista, mitä muut ihailevat ja haluavat mallintaa. Jokaisella meistä on tällaisia juurtuneita vahvuuksia, tiedostamatonta kyvykkyyttä, jonka avaaminen taidoiksi ja ominaisuuksiksi hyödyttää niin itseä kuin muita.

Koulutuksessa valmentajien osaamisen avaaminen taidoiksi, joita heillä jo on, oli opettavaista myös itselleni. Ei sanoja, vain upea tunne olla jakamassa hiljaisen tiedon lisäksi kokemuksellista pystyvyyden- ja pätevyydentunnetta yhdessä. Pääomaa, jota jo on.