Korona-aika koskettaa urheilua monella tavalla, tapahtumia perutaan, yt-neuvotteluja käydään ja silti harjoitteluun yritetään luoda mahdollisimman hyvät olosuhteet rajoitukset huomioiden. Korona on vaikuttanut urheilijoiden lisäksi valmentajiin, urheilutoimijoihin ja koko organisaatioihin. Kouraisee syvältä, kun miettii koronan seurauksia terveydellisesti, henkisesti, sosiaalisesti, taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti.
Olen keskustellut muutamien seurojen ainoiden työntekijöiden, kuten toiminnanjohtajien kanssa tästä tilanteesta. Esille on noussut huoli pienten seurojen selviämisestä koko korona ajasta, oman jaksamisen rajat ja toisaalta yksinjääminen tämän kaiken keskelle. Liitoissa on isompiakin murheita, kuin miettiä, mitä paikallisille pikkuseuroille tapahtuu.
Jäin pohtimaan asiaa tarkemmin.
On melko yleistä, että kriisitilanteissa pidetään huolta suurista linjoista. Toisin sanoen, esimerkiksi nyt siitä, että rahakkaat tapahtumat pyritään hoitamaan, huippujen (esim. urheilija, joukkue tai muu tärkeäksi koettu) eteen tehdään kaikki mahdollinen ja lähipiiri pyritään pitämään toimintakykyisenä. Tärkeää työtä siis. Toisaalta samaan aikaan äänet, jotka tulevat kauempaa ydintä, jäävät kuulematta. Tai vaikka kuultaisiin, niihin ei ole aikaa, energiaa tai rahaa reagoida. Ymmärrettävää, mutta pitkässä juoksussa voi tuoda isojakin ongelmia.
Pienet seurat, kasvattajaseurat tai mitä nimeä niistä halutaankaan käyttää, ovat oleellinen osa suomalaista urheilukulttuuria. Niissä kasvaa tulevaisuuden huiput. Jos ne kaatuvat, kapeutuu myös suomalainen urheilu. Pienissä seuroissa päätoiminen valmentaja, toiminnasta vastaava, valmennuspäällikkö tai toiminnanjohtaja kantaa usein yksin vastuun kokonaisuudesta. Helposti kuorma koituu kohtuuttomaksi. Yksin ja ulkopuolella ilman tukea. Ahdistuneena tilanteesta, omasta jaksamisesta ja seuran tulevaisuudesta sekä mahdollisesta koko seuran kaatumisesta.
Tässä ajassa on paljon tukea tarvitsevia. On tärkeää huomata myös ruohonjuuritaso ja pitää huoli siitä, että apua ja tukea osataan tarjota siellä arvokasta työtä tekeville. Joskus jo pelkkä soitto riittää. Se tuo olon, että ei sittenkään ole ihan yksin.