On mielenkiintoista huomata, miten urheilun saralla valmentajien osaamisen kehittämisessä puhutaan paljon johtamisesta ja eri organisaatioissa johtajien koulutuksessa taas valmentamisesta. Molemmissa on puolensa ja ne kertovat tämän hetken tarpeesta vastata kuultuun ja tulkittuun toiveeseen hyvästä valmentamisesta ja johtamisesta.
Työyhteisöissä johtamistehtävä hoidetaan yleensä niin, että se delegoidaan jollekin – siis johtajalle. Hänen tehtävänään on vähintään viime kädessä vastata, että työyhteisössä toteutetaan perustehtävää: siis sitä, miksi ko. työyhteisö tai organisaatio on perustettu. Tähän tehtävään voi liittyä aseman mukaan esimerkiksi taloudellisia, strategisia, henkilöstönhallintaan tai puhtaasti työnjohtoon liittyviä tehtäviä. Onnistuakseen johtamistehtävässä johtajalla tulee olla osaamista vuorovaikutustaidoista, kuten eläytyvästä kuuntelusta ja vaikuttamisesta, yhtä lailla kuin tavoitteisiin pääsyn edellytyksistä, kuten seurannan hoitamisesta ja työnjohdollisista juridisista velvoitteista.
Urheilussa valmentajan tehtävä on auttaa urheilijaa saavuttamaan tavoitteensa, pitää huoli, että puitteet ovat kunnossa, jotta harjoittelu mahdollistuu. Onnistuakseen valmentajana hänellä tulee olla hyvät vuorovaikutustaidot yhtä lailla, kuin taju, miten tavoitteisiin voidaan päästä.
Tehtävissä on samaa, mutta myös paljon eroa. Johtamistehtävä on oma ammattinsa. Samalla tavalla valmentaminen on oma ammattinsa. On totta, että valmentajan työssä on tärkeää osata johtaa. Johtamisen avulla voidaan auttaa urheilijoita suuntaamaan toimintansa oikein kohti haluttuja tavoitteita. Johtajan työssä on tärkeää osata hyödyntää valmentamista, itse asiassa valmentavaa otetta. Johtajan ei tarvitse tietää kaikkea, hän voi kääntää kysymyksen takaisin ja auttaa työntekijää pohtimaan, miten itse ratkaisisi asian.
Vaikka tuntuisi, että saivartelen sanoilla, on mielestäni tärkeää ymmärtää, mitä käsitteitä käytetään ja miten. Jos valmentajaa aletaan pitää johtajana, se muuttaa valmentajan tehtäväkuvan suuntaan, jossa kadotetaan valmentamistyön ydin. Valmennustyön kohde uppoutuu urheiluun vapaaehtoisesti, myös ammattilaisurheilussa. Näin ollen lähtökohta johtamiselle tulee suunnasta, jossa korostuu innostumisen ja halukkuuden vahvistaminen. Johtajan työssä samainen asia auttaa johtamista, mutta ei ole edellytys työn tekemiselle. Työntekijä ei välttämättä ole vapaaehtoisesti paikassa, jossa on. Rahaa on tultava, joten pakko tehdä asettaa myös johtamiselle toisenlaisen tulokulman. Perustehtävä on tehtävä, halusi tai ei.
Toinen riski liittyy työtehtävien määrän lisääntymiseen tolkuttoman suureksi valmentajan työssä. Osaamisen kehittämistä tarvitaan, mutta suuntia, joita tulisi hallita, voi kasvaa tolkuttoman suureksi. Tämä on riski valmentajan hyvinvoinnin näkökulmasta. Perustehtävän ei tarvitse laajentua liian suureksi. Valmentajakin tarvitsee johtajan, joka auttaa pitämään perustehtävän sopivan suurena ja johtaja, voidakseen johtaa, tarvitsee usein valmentajan (coachin) osatakseen johtaa riittävän hyvin.
On totta, että valmentava ote auttaa niin valmentajaa kuin johtajaa yhtä lailla kuin johtaminen, toisin sanoen toiminnan onnistunut ohjaaminen haluttuun suuntaan, auttaa valmentajaa yhtä lailla kuin johtajaa. Silti kyseessä on lähtökohtaisesti kaksi eri tehtävää.