Tämä korona pandemia on laittanut monella kaiken uusiksi: työt, ihmissuhteet ja pärjäämisen itsensä kanssa. Jokainen koittaa selvitä tavallaan, keksien uusia tapoja tulla toimeen uudessa tilanteessa. Jotkut ovat siinä taitavampia kuin toiset. Joillakin ottaa kovemmalle.
Itse olen huomannut, että jostain syystä askelmittari on aktiivisessa käytössä. Jotenkin tuntuu, kun on kotona etätöissä, että askelia olisi hyvä tulla päivässä riittävästi. Olen määrittänyt tämän rajan siihen noin 10 000 askeleeseen, millä ei ole ymmärtääkseni sinänsä mitään tieteellistä pohjaa. Se on vaan sovittu raja. Esimerkiksi jos askeleita tulee 9900, mikä muuttuu? Ja jos pyöräilee, askeleita ei tule ollenkaan. Joka tapauksessa otan kännykän jopa koiran lenkille mukaan, jotta niitä askeleita tulisi puhelimen muistiin. Ja jos unohdan kännykän kotiin (mikä taas voi olla toisaalta ihan hyvä asia), tämä askelmittari kertoo selkeästi, jos sinä päivänä tuli vähemmän askelia kuin edellisenä. Sekös harmittaa.
Askeleita on mukava seurata, ei siinä mitään. En ole aiemmin pahemmin teknisistä vempaimista piitannut, mutta jotenkin nyt ne tuntuvat tärkeiltä osilta arkea. Jäin miettimään, onko tämä uusi normaali vai ohimenevä ilmiö.
Ihminen on sopeutuva ja mukautuu mitä kummallisimpiin olosuhteisiin. Ihminen on myös luova. Luovuus syntyy joskus pakosta keksiä jokin ulospääsy liian ahtaaksi muuttuneesta tilanteesta. Ehkä jokainen meistä tarvitsee nyt sopeutuvuuden ja mukautumisen lisäksi jotain uutta arkeensa. Jonkin uuden innostuksen kohteen, joka auttaa jaksamaan varmasti monelle haasteellista aikaa.
Vaikea sanoa, tuleeko näistä uusista toimintatavoista uusi normaali vai palaako vanhaan totuttuun ja tuttuun tapaan olla. Tällä hetkellä tämä itselleni luotu niin kutsuttu uusi normaali kuitenkin inspiroi ja estää vaipumasta elämän odotushuoneeseen. Elämä on nyt tällaista. Joten siitä voi yrittää inspiroitua kukin tavallaan.