Tämä koronan aiheuttama taakka ja harmi on monelle kohtuuton, niin fyysisesti, henkisesti kuin taloudellisestikin. Jotenkin tuntuu, että se ja sen aiheuttama vaikutus lamaa ihmisen helposti. Lamaantuminen estää toimimasta – myös tilanteissa, joissa voisi toimia.

Tällaisena aikana jäävät helposti varjoon ne, jotka apua tarvitsevat eniten. Ne, jotka jaksavat pitää ääntä omasta puolestaan, useimmiten myös jaksavat huolehtia omista oikeuksista. Hiljaa kärsivät eivät sitä tee. Heidän puolestansa puhujia tarvitaan – ja niitä, jotka uskaltavat puuttua ja näin osoittavat välittävänsä.

Onneksemme on niitä, jotka haluavat auttaa. Niitä, jotka järjestävät auttavaa kättä apua tarvitsevien lähelle. On lohdullista ja samalla iloista lukea niistä ihmisistä, jotka auttavat tuttuja ja tuntemattomia avun tarvitsijoita aivan tavallisissa arkipäivän askareissa ja tarpeissa. Yhteinen huoli yhdistää ihmisiä.

Jokaisen toki kannattaa kuunnella omia rajojaan ja auttaa läheistä omia voimavaroja kuunnellen. Silti väitän, että jokaisen kädenjälki tässä kriisissä on tärkeää. Se, että tekee hyvää, tekee myös tekijälle itselleen hyvää.

Koska tällainen aika helposti imee voimat itse kustakin, toivoa tarvitaan. Toivo pitää kiinni elämässä. Se kertoo, että parempaa on edessä. Toivotonna ei jaksa kukaan. Toivo on siis oikeastaan elintärkeää, sillä se lisää uskoa ja usko luottamusta siihen, että tästä(kin) selvitään.