Luin Me naiset lehdestä (17/20) artikkelin ”Anna kirjojen viedä”. Siinä kirjallisuuden Finlandia palkinnon voittanut Laura Lindstedt sanoi, ettei pidä siitä, että joku toinen päättää, missä tahdissa hän etenee ajatusten aallokossa. Hän siis puhui äänen ylivallasta kirjoitettuun tekstiin verrattuna.
Jäin pohtimaan tätä äänimaailman ja kirjoitetun tekstin eroa – ja sitä, mitä se saa aikaan meidän mielessämme.
Äänikirjoilla on paikkansa. Pitkät automatkat ovat oiva paikka kuunnella hyvää kirjallisuutta tai yleistä tietokirjallisuutta. Hyvällä kirjallisuudella tarkoitan niitä kirjoja, joiden kieli on rikasta ja jo sinänsä ylevää kuultavaa. Ei siis vain juonellisesti ja kerronnallisesti hyvät kirjat. Tosin niiden heikkous on siinä, että edellisen sivun tekstiin on vaikeampi palata. Toki voi kelata taaksepäin ja palata uudelleen, mutta se on vaikeaa. Ääni jatkaa kertomusta, vaikka mieli haluaisi hetkeksi pysähtyä kohtaan, jonka juuri luki eli kuuli.
Yleisten tietokirjojen kuunteleminen on helpompaa, koska usein kappaleissa on vain yksi tai kaksi asiaa, jota voi rauhassa jäädä mutustelemaan. Ja katkaista kuulemisen. Kun on rauhassa ”palastellut” asiaa, voi jatkaa kuuntelua.
Tarinoiden kertominen ja kuuntelu ovat osa kansanperinnettä. Perinnetieto, legendat ja hyvät toimintamallit ovat siirtyneet kautta aikojen kertomusten muodossa. Niillä on paikkansa. On mukava kuunnella tarinoita. Kerrottuun tarinaan tulee kuitenkin katkoja, kun kuulija voi kysyä ja kertoja voi kertoa kyseisestä asiasta lisää. Tarinan kerrontaan kuuluu se, että kuulija osin määrittää sitä, miltä kerrottu tarina näyttää. Maisema rakentuu yhdessä, vaikka tarina on kertojan.
Kirjaa lukiessa sanat saavat aikansa asettautua mieleen. Lukija itse päättää, miten hitaasti ja monta kertaa yksittäistä lausetta käy läpi. Yksittäiset sanat merkityksineen herättävät ajatuksia. Näin ajatusten aallokko voi toimia. Mieli tarvitsee ravintoa. Lukeminen on yksi tapa ravita mieltä. Tarina herää henkiin itselle sopivalla tavalla. Siihen voi palata ja toistaa sen. Lukeminen aktivoi meissä samaan aikaan monta eri puolta; näkemisen lisäksi tulee ymmärtää, mitä lukee, muodostaa niistä kokonaisuuksia ja tarina, joka osin luo merkityksen myös muistimme ja oppimamme asioiden avulla. Sanotaan, että lukeminen kannattaa aina. Olen samaa mieltä.
Vaikka äänikirjoilla on oma paikkansa ja oma kuulijakuntansa, kirjoitettu sana ei katoa. Toivottavasti. Sitä tarvitaan, jotta vesi ei jää seisomaan, vaan aaltoja on riittävästi. Niitä ajatusten allokkoja.