Olen toiminut pitkään urheiluvalmentajien työnohjaajana. Joskus 2000-luvun alussa taisin tehdä siitä tutkimustakin ja kirjoitin useampia juttuja aiheesta ja sen tärkeydestä. Teemat, joita työnohjauksessa käsitellään, ovat liittyneet muun muassa emotionaalisesta kuormasta ja vaikeiksi koetuista tilanteista selviämiseen sekä oman itsetuntemuksen vahvistamiseen.
Jotenkin tuntuu, että valmentajien työ on tullut rankemmaksi. Osin johtuen asiakkaiden vaatimusten kasvamisesta, ammattimaisuuden kehittymisestä, mutta myös urheilun viihdearvon ja somekulttuurin noususta.
Valmentajan työn tukemisessa on aina korostunut emotionaalisen kuorman vastaanottaminen, kokemusten jäsentäminen ja kannatelluksi tuleminen. Potkujen saaminen tai muutoin koettu epäonnistumisen leima otsassa on rankkaa kenelle tahansa. Julkisuuden valokeilassa oleminen tekee siitä vielä rankempaa. Avun tarvitsija ei osaa eikä jaksa hakea apua. Työnohjaajana olen huomannut, että oma aktiivinen yhteydenotto ja yhteydenpitäminen on tärkeää, jotta valmentaja selviää synkistäkin mustista hetkistä. Julkisuus tuo oman lisänsä tähän: käsittelyn kohteena ei ole vain työhön liittyvät kokemukset, vaan myös se, miten kohdata ihmiset kaduilla.
Valmentajan työn tukemisessa on aina korostunut myös muuttuvissa työoloissa toimiminen. Seuroissa esimiehet voivat vaihtua tiuhaan. Urheiluorganisaatiot ovat poliittista maastoa, jolloin jokaisella toimijalla on oman lehmän lisäksi oman värinen lehmä ojassa. Reflektiivistä peilipintaa tarvitaan, miten pyrkiä vaikuttamaan siihen, mihin voi ja toisaalta, miten olla suhteessa siihen, mihin ei voi vaikuttaa. Vaativat asiakkaat tuovat tähän oman lisänsä: palvelusta maksavat odottavat hyvää ja laadukasta valmennusta sekä tuloksia. Karrikoiden voisi sanoa, että vahinkoja ja sattumaa ei ole. On vain osaava tai ei osaava valmentaja.
Valmentajan työn tukemisessa on aina korostunut myös haasteelliseksi koetuista työtilanteista selviäminen. Käytännössä nämä ovat usein erilaisia vuorovaikutustilanteita, jotka tuntuvat hankalilta. Työnohjaajan näkökulmasta tämä tarkoittaa itsetuntemuksen, tutkivan työotteen ja itsereflektion kehittämistä. Maailman pieneneminen tuo tähän oman lisänsä: jokaisen tehdyn lajiharjoitteen löytää netistä ja niitä voi vertailla keskenään. Valittu valmennuksen toimintatapa voidaan arvioida ja tarvittaessa kritisoida nimettömästi somessa tai keskenään seuran ja lajiliiton sisällä. Miltä valittu linja näyttää esimerkiksi viiden vuoden päästä? Koska valittua polkua pääsee kulkemaan kyseisten urheilijoiden kanssa vain kerran, sen tosiasiallinen vertailu hankaloituu. Jäljelle jää vain usko oman valmennustavan toimivuuteen. Maailman pienentyessä tämä usko voi olla koetuksella: valitsinko sittenkään oikein?
Onneksi valmentajien työnantajat alkavat olla valveutuneita organisaatioita huolimatta siitä, että suuri osa hoituu vielä vapaaehtoistyön avulla. Suomessa toimii ammattivalmentajien etujärjestöjä, joista saa tukea ja apua. Onneksi Suomessa on ammattimaistunut myös psyykkisen valmennuksen ja valmentajien työhyvinvoinnin tukeminen. Vaikka maailma muuttuu ja matkaa on tehtävänä, meillä on muodostettu jo hyviä käytäntöjä. Seuraava askel on näiden käytänteiden julkituominen yhä enemmän.