Kävin luistelutreeneissä, vaikka lopetin jo aikuismuodostelmaluistelun. Oli mahtava tunne liukua jäällä: hymyilin varmaan koko treenin ajan. Oli niin nastaa. Kävin golfaamassa itselleni uudella golfkentällä. Oli mielettömän upea tunne, kun osui palloon ja kun näki, miten hienosti pelikaverit pelasivat. Kävin Paloheinän portaissa tekemässä treenin: vaikka hapotti, oli upea fiilis huomata, että jaksaa ja pystyy.
Jäin miettimään asiaa tarkemmin.
Vaikka esimerkkini ovat keski-ikäisen liikkumisesta, niissä on läsnä se sama pohjimmainen tunne, minkä olen huomannut kuntoliikuntaa harrastavilla ja huippu-urheilijoilla. Sama liikunnan riemu itse harrastamiseen ja tekemiseen uppoutumisessa. Tämä harrastaminen ja tekeminen voi olla mitä tahansa, kuten kamppailua, hetkeen heittäytymistä tai leikkimielistä kisailua. Luulen, että siinä on jotain samaa, mitä lapsen riemussa leikkiessään mieluista pihaleikkiä.
Liikunnassa tunne kantaa. Se energisoi. Sen takia jaksaa. Silloin ei edes huomaa tehneensä kovasti tai tiukan keskittyneesti työtä. Toisin sanoen liikkuminen on kaukana suorituksen suorittamisesta. Se on vain olemista, aistimista ja liikkeestä nauttimista.
Toisaalta monesti urheilijoiden kanssa työskennellessä olen huomannut, että tämä nk. liikunnan riemu katoaa jonnekin. Harjoittelu on puurtamista ja tuntuu työltä. Paine saavuttaa haluttu lopputulos estää itse matkasta nauttimisen. Silloin sitä miettii väistämättä, miten niin hauskasta ja riemua tuottavasta asiasta tuli niin pirun vakavaa.
Olisi helppo syyttää tästä kaikkia urheilijan ympärillä olevia: vallan rakenteita, jotka pseudotukevat, mutta oikeasti odottavat vaan sitä haluttua lopputulosta tai valmentajia, jotka eivät osaa oikealla tavalla kannustaa, vaan vaativat liikaa, tai mediaa, joka luo paineita menestymisen suhteen, tai kansaa, joka janoaa kultaa tai muutoin syyttää verovarojen tuhlaamisesta turhuuteen. Helppoa olisi myös laittaa syy urheilijan harteille: pää ei vaan kestä huippu-urheilun maailmaa.
Joskus muoto ohittaa sisällön. Tällöin kaikki muu tulee jollain tavalla tärkeämmäksi kuin itse sisältö ja itse tekemisen ydin katoaa. Ihan sama mikä asia on: kun esimerkiksi vapaa keskustelu keskeytetään ja aletaan jakaa puheenvuoroja, keskustelu muuttuu muodolliseksi ja jotain oleellista katoaa kohtaamisesta. Kun lasten pihalla pelattua jalkapalloa aletaan koordinoida, vapaa liikkuminen vähenee. Leikki muuttuu muotoon ahdetuksi työksi.
Toki karrikoin, mutta voisiko tuossa olla jotain meille kaikille pohdittavaa, jotka työskentelemme urheilun parissa? En tarkoita, etteikö harjoitteluun saa kuulua hetkiä, jotka eivät tunnu niin mukavalta, mutta lähtökohtaisesti vapaan ihmisen halu on toteuttaa itseään. Tehdessään niin, hän kokee siitä myös riemua. Urheilu, jos mikä, on vapaaehtoista. Sen voi lopettaa juuri silloin kun haluaa ja se myös loppuu johonkin vääjäämättä. Siksi ilon ja riemun kokeminen mahdollisuudesta liikkua soisi olevan luontainen osa urheilua.