Korona aikana kriisiviestintä on korostunut koko valtakunnan tasolla. Kriisiviestintä on oleellinen osa kaikkien organisaatioiden ja yhteisöjen kriisien hallinta strategiaa – tai ainakin sen tulisi olla. Viestintä on oma taiteen lajinsa, johon on omat koulutetut ammattilaiset. Kriisiviestintää joutuvat ja tekevät kuitenkin myös muut kuin viestintäalan ammattilaiset.

Jäin miettimään tätä tarkemmin.

Kriisin kohdatessa ihmisen perusluottamus elämään murtuu hetkeksi. Faktojen ja tärkeiden, oleellisten tietojen saaminen auttaa rakentamaan tätä perusluottamusta uudelleen. Hyvä viesti on aina selkeä, ymmärrettävä ja näin hallinnan tunnetta lisäävä. Saman viestin toistaminen voi olla auttavaa, koska suuri osa tiedosta katoaa ja unohtuu kuitenkin.

Usein sanotaan, että tietoa on myös se, ettei tiedä. Jos ei tiedoteta, niin ihmiset luovat puuttuvan tiedon itse. Tällainen tiedonluominen voi viedä ojasta allikkoon: mielikuvat kun usein luovat katastrofeja sinne, missä niitä ei oikeasti edes olisi. Organisaatioissa kriisiviestintään kuuluukin usein myös se, että tiedotetaan se, mitä tiedetään ja todetaan se, mitä ei vielä tiedetä. Tämä toimii hetken ja on aidosti auttavaa. Se luo olon, että olemme kaikki samassa veneessä.

Jossain kohtaa avuttomuuden ja epämääräisen tulevaisuuden välillä pelkkä saman tiedon toistaminen ei enää palvele toipumista ja selviytymistä. Tarvitaan kättä pidempään. Tämä on haaste kriiseissä, joissa ulospääsy on osin sumun peitossa itse kullekin. Myös valtaa pitäville ja päättäjille.

Mitä siis tiedottaa, kun ei oikein tiedä, mitä sanoisi?

Psykologisesti paras viesti on kuitenkin kertoa mitä oikeasti tiedetään, vaikka se sisältäisi kolme tai neljä mahdollista todellisuutta kuin se, että pyörittää samaa jargonia kertomatta mitään. Viestinnällisesti en osaa sanoa, mutta tuntuisi, että tyhjän puhuminen turhauttaa ja pahimmillaan luo tyhjän tilan, joka täyttyy ihmisten mielissä paremminkin mielikuvilla kuin faktoilla, ja se ei ole hyväksi, kun puhutaan kriisiviestinnästä.