Erilainen pääsiäinen

Monille pääsiäinen on ollut mahdollisuus mennä sukuloimaan, matkustaa kauas tai siirtyä maalle mökille. Tällä hetkellä suurelle osalle ihmisiä se ei ole mahdollista. Toki on niitä, joiden pääsiäisen vietto ei muutu millään tavalla aiemmasta, mutta monelle tästä tulee varsin erilainen pääsiäinen kuin aiemmin.

Jäin pohtimaan asiaa.

Muutokset ovat etupäässä meille kivuliaita prosesseja. Silti jokainen muutos mahdollistaa myös jonkin uuden. Tämä uusi voi olla mitä tahansa, esimerkiksi henkistä tai toimintatapojen muutosta. Vapaaehtoinen muutos on helpompi sulatella kuin pakotettu muutos. Pakotettuna johonkin sitä joutuu kipuilemaan itsensä kanssa syvemmin. Esimerkiksi epäreiluuden ja epäoikeudenmukaisuuden kokemusten käsittely vie aikansa. Tämä pääsiäinen voi olla monelle pakotettu muutos.

Etupäässä me pidämme tutuista ja totutuista asioista. Ne luovat turvaa ja hallinnan tunnetta. Traditiot ovat tärkeitä. Joskus on mukava kokeilla jotain uutta, jotta ei jämähdä samoihin vanhoihin kaavoihin ihan vaan tavan vuoksi. Jotkut asiat taas haluaa säilyttää samana, koska ne lisäävät onnen tunnetta ja mielekästä sisältöä elämään. Erilainen tapa viettää esimerkiksi pääsiäistä voi antaa uutta yhtä lailla kuin tuottaa mielipahaa menetetystä traditiosta.

Pääsiäisloma ei ole kaikille sama kuin vain pidennetty viikonloppu. Se merkitsee enemmän. Mielestäni ei kannata väheksyä sitä surua, pettymystä tai pahaa mieltä, joka syntyy, kun elämä menee uusiksi koronan takia myös pääsiäistä suunnitellessa. Lupa kokea on kaikille sama. Kun antaa itselleen luvan kokea, voi aukaista myös mahdollisuuden nähdä uutta. Ehkä tämä erilainen pääsiäinen tuo mukanaan myös jotain sellaista, mitä ei muutoin olisi tapahtunut. Sanotaan, että koskaan ei voi tietää, mikä on hyvästä ja mikä pahasta. Ehkä erilainen tapa olla pääsiäisenä näyttää paremmalta kuin oli kuvitellut.

Saatavillaolo suhteessa tarpeeseen

Etätyö tuo omat haasteensa, mutta ihmisten perustarpeet eivät muutu. Tämän olen huomannut, kun olen sparraillut näissä haasteellisissa tilanteissa johtajia ja valmentajia. Joillekin työntekijöille on erittäin tärkeää kohdata esimies vähintään pari kertaa viikossa, jos päivittäin ei ole mahdollista, kun taas joillekin riittää tavanmukaiset kuukausipalaverit. Sama näkyy urheilussa. Jotkut urheilijat tarvitsevat valmentajan kommenttia ja läsnäoloa tekemiinsä harjoituksiin enemmän kuin toiset. Monilla urheilijoilla se korreloi ikävän tai raskaan harjoituksen kanssa: mitä kovempi treeni, sen enemmän toivoo valmentajaa mukaan.

Jäin miettimään asiaa tarkemmin. Onko niin, että toiset tarvitsevat enemmän kuin toiset, oli tilanne mikä tahansa. Vai vaihteleeko tämä tilanteen ja esillä olevien asioiden suhteen? Toisin sanoen tiukassa paikassa tarvitsevuus lisääntyy.

Näissä sparrauskeskusteluissa on joka tapauksessa noussut esille, miten tärkeää esimiehen on tuoda esille aina uudelleen ja uudelleen oma saatavilla olonsa. Jotkut esimiehet pitävätkin oman kalenterinsa suhteellisen avoimena, jolloin työntekijät näkevät, milloin voivat olla yhteydessä. Jotkut taas pitävät säännöllisen ajan, jolloin kuka vaan voi ottaa yhteyttä. Joillakin on sovittu jokaisen kanssa pieni aamuhetki viikoittain. Toki ne, jotka eivät sitä tarvitse, voivat sen perua. Nämä edellä mainitut siis muiden sovittujen käytäntöjen lisäksi, kuten viikkopalaverien, osastokokousten ja tiimikokousten lisäksi. Useimmiten näin läsnäolo ja saatavillaolo saadaan pidettyä työntekijöiden tarvitsevuuden suhteen tasapainossa. Ja jos tämä tasapaino järkkyy, yleensä organisaatioilla on toimintamalleja ja keinoja etsiä ratkaisua, johon sekä esimies että työntekijä ovat tyytyväisiä.

Urheilussa näkyy sama sillä poikkeuksella, että monissa tapauksissa valmentajalla ei ole takaporttia, jos asetelma ei toimi. Urheilijan tarvitsevuus voi olla suurta. Joskus ylittäen jopa valmentajan omat resurssit ja työnkuvan luonteen. Valmentajan ainoa keino on rajata ja ohjata eteenpäin. Kaikkia urheilijan tarvitsevuudesta kumpuavaa valmentaja ei voi täyttää, eikä tarvitse. Nyt tosin urheilussakin on herätty tarkastelemaan urheilua myös työelämän näkökulmasta. Kyse ei ole pelkästä kutsumuksesta, vaan kyse on työstä, jossa on omat lainalaisuutensa.

Tyytyväisyyteen korreloi olo, että esimies on läsnä ja saatavilla, kun tarvitsee. Tämä tarvitsevuus kumpuaa subjektiivisesta kokemuksesta. Monissa työtyytyväisyyskyselyissä keskiössä on juuri tämä esimiesten saatavillaolo. Sen psykologiseen monimuotoiseen maastoon kannattaa panostaa, kuten esimerkiksi tarkastella yhdessä, minkälaiset asiat tuovat oloa, että esimies on riittävästi läsnä ja saatavilla.

Sama urheilussa: miten luoda urheilukulttuuri, jossa taataan riittävä saatavillaolo suhteessa urheilijan tarvitsevuuteen, ilman että se otetaan vain valmentajan selkänahasta. Kun valmentajan työtehtävät ovat rajatut sopivalla tavalla ja kun yhteisöön rakennetut toimintatavat ovat tiedossa, tätä haastetta on helpompi käsitellä ja hoitaa. Näin sekä urheilija että valmentaja voivat olla tyytyväisiä.

Eristyksessä tai yksin etuna

Korona on eristänyt meidät toisistamme. Monet ovat yksin. Neljä seinää ympärillä eikä ulos uskalla mennä. Tapahtumat, joita odotti, on peruttu tai siirretty hamaan tulevaisuuteen. Läheiset eivät pääse käymään. Kaikki toimenpiteet on tarkkaan mietitty, jotta tästä selviydyttäisiin mahdollisimman pienin seurauksin.

Mediassa ja verkossa on paljon vinkkejä, miten ajan saa kulumaan, kun on eristyksessä muusta maailmasta. Joitain voi auttaa, kun on lista, mistä voi keksiä tekemistä. Joillekin koronavirus ei tuo muuta uutta, kun että asiointeja, kuten kaupassa käyntiä, pitää miettiä, miten ne hoitaisi. Tämä ihmisryhmä on ollut eristyksessä tai yksin ennen koronaakin.

Karrikoiden, ihminen on sosiaalinen eläin ja kaipaa etupäässä yhteyttä toiseen. Kaikilla sitä ei kuitenkaan ole. Osalla tarkoituksellisesti, osalla pakon edessä. Silti he ovat selviytyneet, kukin omalla tavallaan. Osa ehkä kärsien, osa mahdollisesti nauttien. Voisiko olla, että tämä eristyksen aika nostaa näiden yksineläjien ja eristäytyneiden arvon uuteen nousuun? Miten pärjätä, kun ei ole juttukaveria saatavilla? Mitä teet, kun ei ole kaveria, jonka kanssa tekisi? Kun ei ole ollut, tässä ei ole mitään uutta.

Jokaista ihmistä tarvitaan ja jokaisella on arvo sinänsä. Joka yhteisö kuitenkin määrittää, millainen ihminen ja ihmisen käytös on hyväksyttävää ja mikä ei. Monissa yhteisöissä nk. ekstroverttisiä, sosiaalisia, puheliaita ja yhdessä tekijöitä arvostetaan.

Alkaako tämä muuttua? Ehkä etäyhteyksien päässä sitä, joka malttaa kuunnella loppuun, antaa tilaa omalle jutulle, arvostetaan nyt enemmän. Ehkä ne nk. introvertit, asioita itsekseen pohtivat ja analysoivat ja yksin mieluummin tekijät nostavat yhteisöt suosta. ”Tästä selvitään” hokema ei auta, jos ei ole näkymää, miten. Ehkä nämä eristyksessä ja yksinolevat voivat antaa yhteisölle enemmän tässä ajassa, jossa heidän tapansa elää ja olla, on itseasiassa ainoa keino selviytyä pandemiasta. Toki karrikoin, monessakin kohtaa. Jo siinä, että luokittelen ihmiset.

Tosiasia on, että aina on niitä, jotka joutuvat yhteisössä vallitsevien arvostusten takia varjoihin. Nyt varjoista onkin tullut arvostettu ja oleellinen tapa elää, itse asiassa ainoa varteenotettava keino selviytyä. Eristetty tai itse erakoitunut omaa sellaista psykologista pääomaa, jonka arvo voi olla äärimmäisen iso. Isompi kuin osaamme vielä ehkä edes ajatella.

Myöhemmin näemme, mitä tästä opimme. Toki historia kirjoitetaan myöhemmin uudelleen, toivottavasti myös nähden asiat, jotka helposti jäävät varjoon.

Koronan takia

Googlasin korona sanalla ja sain reilu puolessa sekunnissa yli 160 miljoonaa tulosta. Etupäässä haku vei virus covid-19 aikaansaamaan uutisointiin. Pieni – ei silmin nähtävä – ja pysäyttää koko maailman. Mahtipontisinkin ihminen, hallitus ja maa on polvilleen tämän takia.

Joskus olen lukenut, että eliö pyrkii aina pysymään hengissä. Yksi keino on pyrkiä leviämään, yksi keino on pyrkiä tappamaan uhat ympäriltä ja yksi keino on pyrkiä muuntumaan, jotta voi selviytyä. En ole biologi, mutta jotakuinkin kuulostaa loogiselta ja järkeenkäyvältä. Kun leviää riittävästi, on ikään kuin suojattu tuholta, koska on valloittanut maailman. Jos uhkaa on ympärillä, se pitää tuhota, jotta itse voi säilyä hengissä. Ja kun maailma muuttuu ja pistää vastaan, liene järkevää pyrkiä mukautumaan, jotta voi selviytyä. Ihmiskunta on toiminut näin, miksei myös muu elävä pyrkisi toimimaan samoin.

Korona virus on pysäyttänyt lähes koko maailman. Jälkikäteen voimme arvioida, oliko pysähdys tärkeä ja tarpeen, jotta ihmiskunta voi selviytyä vai säilyykö tämä muistona, jossa virus uhkasi koko ihmiskuntaa.

Tässä pysähtyneenä. Etänä töitä tehden, osa töistä peruuntuneena tämä antaa kyllä mahdollisuuden miettiä elämänkulkua ja maailmaa ylipäätään. Suunnaton kiire ja asioiden priorisointi muuttui hetkessä. Aikaa tuli monelle lisää, mutta mahdollisuudet sen käyttöön rajautuivat. Joskus tällainen pakottaa katsomaan asioita uudesta perspektiivistä: mikä on oikeasti tärkeää ja mikä ei. Kukaan sitä ei voi toisen puolesta tehdä. Asioiden menetys harmittaa ja pettymykset voivat olla todella isoja. Joku kamppailee terveyden kanssa, joku rahan riittävyyden ja joku menetetyn mahdollisuuden takia. Sen tiedän, että tuki tällaisessa kohtaa on ensi arvoisen tärkeää. Että ei jäisi yksin. Että olisi edes se etäyhteys toiseen.

Pahoin pelkään, että koronan aikaansaannoksesta emme ole Suomessa vielä nähneet kuin murto-osan. Toivon kuitenkin, että kaiken ikävän, mahdottomalta tuntuvankin seassa voisimme nähdä ja kuulla toisemme. Koittaa selvitä yhdessä. Vaikka nyt ei siltä tunnu, tästäkin selvitään. Ihmiskunta on oppiva ja sinnikäs: pyrkimys säilyä hengissä opettaa myös muuntautumaan. Ehkä koronasta myöhemmin kirjoitetaan käännekohtana: elämä ennen sitä ja sen jälkeen. Ihmiskunnan opit A,B ja C.

Pitäkää itsestänne ja läheisistänne huolta! 

Kun varovaisuus tarttuu

Työnohjaajana olen monen asiantuntijan, kuten psykologin, psykoterapeutin, coachin ja psyykkisen valmentajan kanssa työstänyt pohdintaa siitä, miksi ei tartu omassa työssään johonkin ilmeiseen tai sellaiseen, johon huomaisi normaalisti tarttuvan. Usein syynä on varovaisuus, joka on jo itse organisaatiossa tai yhteisössä itsessään. Se on siirtynyt myös auttajalle.

Jäin miettimään asiaa tarkemmin.

Varovaisuushan on ihan ok asia. Näin ei ainakaan tee mitään hallaa kyseisessä kohtaa, koska pitää huolen, että alueille, joihin ei kannata mennä, ei edes astuta. Se myös estää tekemästä mitään liian uhkarohkeaa. Toisin sanoen pysytään tiellä, joka on kaikille tuttu ja turvallinen. Ollaan siis lähivyöhykkeellä ja mukavuusrajojen leppoisassa turvassa.

Varovaisuuden huono puoli on se, että eteen piirtyvä maisema vääristyy. Se kertoo vain koetusta totuudesta yhden kulman. Se ei auta luomaan kokonaiskuvaa, mikä olisi oleellista, mikäli eteenpäin haluaisi päästä. Toisin sanoen maailma alkaa näyttäytyä yhä vahvemmin varovaisen näkökulman kautta. Pahimmillaan se jakaa maailman kahtia; hyvät ja pahat. Ja kuten tiedämme, äärimmäisen harvoin mikään asia ihmiselämässä on jaettavissa musta valkoiseen joko/tai -maailmaan.

Varovaisuus tarttuu auttajaan salakavalasti. Näin ei kysytä asioita suoraan, vaikka ne rivien välistä suorastaan huutavat esille tulon tarvetta. Näin ei selvitetä ja tutkita riittävän tarkasti ja monipuolisesti, vaikka kokonaiskuvan saamiseksi se olisi tärkeää. Näin sivuutetaan asioita, teemoja ja jopa ihmisiä, jotka olisivat oleellisia asian ymmärtämisen ja toisaalta tavoitteen saavuttamisen näkökulmasta. Varovaisuuden takana voi asua pelko esimerkiksi aseman menetyksestä, huoli epäonnistumisesta tai ulkopuolelle jättämisestä.

Varovaisuus on äärimmäisen huono isäntä talossa. Se lamauttaa ja estää toiminnan. Terve kriittisyys, asioiden monipuolinen tarkastelu ja laadullisesti korkeatasoinen toiminta jää helposti varovaisuuden taakse. Sen tunnistaminen on tärkeää, jotta sitä ja sen merkitystä voi tarkastella. Näin voi rakentua uusi suunta kohti avarampaa maailmaa.

Ovatko urheilijat nykypäivän gladiaattoreita?

Jääkiekossa päähän taklaukset eivät ole harvinaisia. Oikeastaan aina, kun niin tapahtuu, jälki on paha. Tuntuvatkaan pelikiellot eivät korjaa urheilijan terveydelle koituvaa haittaa. En ota kantaa siihen, onko nämä taklaukset pelin tiimellyksessä tapahtuvia tahattomia, tahallisia vai jopa käskytyksestä kovaan peliin johtuvia taklauksia. Niitä kuitenkin on eikä mikään tähänastisista toimenpiteistä ole niitä estänyt.

Jäin miettimään asiaa tarkemmin. Onko niin, että urheilijat ovat ylipäätään nykypäivän gladiaattoreita? Joskus muinoin Roomassa gladiaattorit taistelivat toisia gladiaattoreita tai eläimiä vastaan – usein henkensä puolesta. Kansa pidettiin näin tyytyväisenä; leipää ja sirkushuvia periaatteella.

Nyt esimerkiksi monet urheilutapahtumat ovat oikeastaan elämysbisnestä: kansa pidetään tyytyväisenä, kun sille annetaan olutta ja sirkushuvia katsomossa. Raaka vertaus, mutta esimerkiksi jääkiekossa kovat taklaukset, fyysisesti rankalta näyttävä peli saa yleisöltä samaan aikaan sekä kannustavia että kauhistuneita huutoja.

Josko urheilussa elämysbisnes osin pitääkin yllä liiallista kovuutta, vaikka lajin sisällä sille yritetään tehdä toimenpiteitä, jotta asiaan tulisi muutos. Kun pelaa, kuten toivotaan, voi säilyttää työpaikkansako?

Kukaan ei halua, että urheilija vahingoittuu. Silti näyttää, että vastustajan kunnioitus on ajoittain vain puheissa, ei todellisessa kohtaamisessa.

Pienimuotoisena tämä sirkushuvi näyttäytyy joka lajissa: ihmiset haluavat viihtyä katsomossa. Fanituskulttuuri on hieno asia. Sen varjopuolella kilpailussa on aina vastustaja. Kilpailun voittaakseen vastustajasta on oltava parempi. Ikävät kommentit, hiljaisuus, buuaus, asiaton huutelu tai taputtamatta jättäminen vastustajan suoritukselle osoittaa kyllä, kenen puolella nk. gladiaattorikisassa ollaan. Ikään kuin maailma muuttuisi sen perusteella, kuka minkäkin kilpailun voittaa.

Joskus tuntuu, että hienosta leikkimielisestä kisailusta on tehty maailman vakavin ja terveyttäkin uhkaava asia. Sinänsä se ei kuulu kisailuun, liikkumiseen eikä urheiluun. Jotenkin me olemme sen kuitenkin sinne saaneet yhdessä ujutettua.

Olisiko kilpailu siistimpää, jos kukaan ei katsoisi sitä? Ja toisaalta, jos kukaan ei näkisi, tekisikö mieli enää osallistua kilpailuun urheilijana? Nykypäivän gladiaattorina oleminen ei ole helppoa. Toisaalta se voi olla isokin nautinto. Joskus vaan tuntuu, että seuraamukset ovat yksittäisille ihmisille turhan kovat. Sääntöjen, kulttuurin ja toimintatapojen muuttaminen on valitettavasti erittäin hidasta. Palatakseni alun jääkiekkoesimerkkiin, veikkaan, että päähän taklauksia on vielä liuta edessä.

Häpeän voima

Helsingin Sanomien toimittaja Annina Vainio soitti ja kysyi kommentteja urheilijan häpeästä (24.2.HS). Salibandypelaaja Olli Taskinen oli kirjoittanut omasta kokemuksestaan blogiin. Kävin äsken lukemassa sen. Vaikutuin.

Häpeä on salakavala tunne. Se voi suojautua vihan, kriittisyyden, ahdistuksen ja pelon taakse. Häpeä tunteena on myös kasvattava: kertoohan se meille, mikä on soveliasta ja mikä ei. Hävettävää tekoa pyrkii jatkossa välttämään. Tilannekohtaisena tunteena se näyttäytyy noloutena, jolle parhaimmillaan voi itsekin nauraa. Mitä syvemmältä ottaa, sen ikävämpää jälkeä tulee. Pahimmillaan häpeä vie koko ihmisarvon. Se kertoo, miten huono, arvoton ja kelpaamaton ihminen on. Näin se voimallaan lamaa kokijansa ja vie hänet ulkopuoliseksi, eristäytyneeksi muista: ”minussa on jotain vikaa. Tällaisena en kelpaa”.

Häpeä tarvitsee aina joko todelliset tai kuvitellut kasvot: toisen, joka arvostelee tai jonka kokee arvostelevan. Tämä on yksi syy, miksi häpeällisestä kokemuksesta kannattaa puhua jollekin: testata, mitä tapahtuu. Ehkä asia ei olekaan niin paha kuin sen koki olevan. Etupäässä ei ole.

Etupäässä me ihmiset olemme toisillemme myötätuntoisia. Harva haluaa tietoisesti toiselle pahaa.

Häpeän vastalääke onkin rakkaus ja myötätunto. Se, että toinen välittää ja osoittaa sen, saa meidät kokemaan itsemme arvokkaiksi. Näin sitä kokee kelpaavansa ja olevansa ihan okei, huolimatta puutteistaan, keskeneräisyydestään ja rosoisuudestaan.

Halu tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin olemme, on yksi perustarpeitamme. Toive, että on hyväksytty sellaisena kuin on. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö häpeä olisi myös tarpeellinen tunne: jos tekee jotain, mikä on vastoin yhteisön arvoja, normeja ja soveliasta käytöstä, häpeä estää toistamasta tekoa. Katumus ja herännyt häpeä kertoo meille, että tuollainen toiminta on itselleni ja muille vahingollista. Oleellista on, voiko sen jälkeen ylpeydellä ja lämpimin, myötätuntoisin silmin katsoa itseä. Uskoa ja luottaa, että kelpaa tällaisenaan.

Luopumista ja valintojen tekoa

Minulla oli ilo keskustella entisten arvokisamenestyjien kanssa ja syventyä huippu-urheilijoiden erilaisiin polkuihin. Keskustelussa mietimme, onko kyse valintojen tekemisestä vai luopumisesta – vai molemmista.

Jäin miettimään asiaa – tärkeä pohdinta muillekin kuin urheilijoille.

Teemme valintoja joka päivä – tietoisesti tai tiedostamattamme. Valitsemme sanamme, tekomme ja sen, mihin huomion suuntaamme. Voimme narista katkerana siitä, mitä emme saaneet, vaikka elämän loppuun saakka. Voimme iloita siitä, mitä on edessämme tai haaveilla siitä, mitä ei (vielä) ole. Voimme ottaa hissin tai kävellä portaat. Voimme syödä kasviksia tai ”rasviksia”. Voimme sanoa asiamme rauhallisesti tai kiivastuen. Jokainen valitsee jotain. Karrikoiden, ajopuuteoria välttelee ihmisen omaa vastuuta. Vähintään valitsemme, miten asioihin suhtaudumme.

Urheilussa valinnat tehdään usein urheilun ehdoilla. Kompromissien tekemisellä ei päästä huipulle – ei ainakaan kansainväliselle huipulle. Valinnat eivät kohdistu vain päivittäisiin valintoihin, kuten lepoon, ruokailuun ja iltajuhlien väliin jättämiseen – vaan myös koko kautta ja uraa koskeviin valintoihin, kuten opiskelun ja työnteon vähentäminen tai siirtäminen myöhemmäksi tai perheen perustamisen tietoinen siirto uran jälkeiselle ajalle.

Yhtä lailla elämä on jatkuvaa luopumista. Aikaa on käytettävissä kaikilla saman verran. Kun valitsee jotain, jotain toista jää valitsematta. On myös väistämätöntä, että menetettyä aikaa ei saa takaisin. Valinnat aiheuttavat myös luopumisen jostain. Karrikoiden, lukiolainen tanssii vanhojentanssit ja on abiturientti vain kerran, lapset ovat pieniä vain sen hetken. Aika kuluu vääjäämättä. Joka hetki jostain luopuu. Toki samalla kun luopuu jostain, jotain uutta voi tulla tilalle.

Kun teemme valintoja, luovumme jostain. Kun luovumme jostain, teemme valinnan johonkin.

Jos sanon ei, olen työkyvytön

Olin kouluttamassa johtoasemassa olevia asiantuntijoita. Siellä nousi esille ein sanomisen vaikeus. Ein sanominen on vaikeaa, koska muut pitäisivät laiskana, koska työt jäisivät tekemättä ja koska voisi tulla pahoja virhearviointeja tekemättä jättämisen seurauksena. Kun tutkimme yhdessä, mihin syvempään uskomukseen edellä mainitut käsitykset liittyvät ein sanomisen suhteen, päädyimme lauseeseen: ”Jos sanon ei, olen työkyvytön”.

Näin lause huvittaa omalla absurdiudellaan. Tuskin sillä, että sanoo ei ja rajaa työtehtäviä saa itsensä työkyvyttömäksi. Oletettavasti jatkuva joustavuus, aina saatavilla olo ja muiden puolesta tekeminen sekä edellisten takia pitkät työpäivät, johtaa pitkässä juoksussa uupumiseen ja työkyvyttömyyteen. Ajatusta on helppo käsitellä, kun tunne ei ole aktiivinen. Ajatus suorastaan naurattaa. Mutta, kun on oikeasti tilanteessa, jossa ei pitäisi sanoa, ja tulkintojen ja niiden merkitysten tulviessa mieleen, myös pelko aktivoituu, sen sanominen on oikeasti vaikeaa. Itse asiassa on varsin ymmärrettävää, että ei sanoisi ei, kun vaakakupissa on toisella puolella työkyvyttömyys.

Mielemme on kyllä mielenkiintoinen ja yllätyksiä oleva osa itseämme. Se voi yrittää suojella meitä uhalta, aiheuttaen juuri sen katastrofin, jota yritimme välttää. Se voi rajoittaa tavalla, joka estää elämästä elämää, jota haluaisi. Yhtä lailla, kun se voi mahdollistaa mahdottomiltakin tuntuvat ajatukset. Joskus tulee katsoa etäältä, että näkee lähelle. Joskus mieleen tunkevan ajatuksen perimmäisenä olevan tulkinnan tunnistaminen voi antaa väljyyttä.  Kun näkee, mihin käsitykset pohjimmiltaan johtavat, on helpompi laittaa vastaan tai ainakin kyseenalaistaa asia: ”olenko oikeasti työkyvytön, jos nyt sanon ei kyseiselle asialle?”

”Olisi edes joku numero, johon soittaa hädän keskellä”

Sitaatti on Liikuntatieteellisen Seuran selvityksestä ”Yksinäistä työtä joukkueen puolesta”, kirjoittajina Harri Rindell ja Heidi Packalen. He haastattelivat liigan jääkiekkovalmentajia kuvatakseen heidän työtään. Tosiasia on, että viime vuonna SM-liigassa työskennelleistä 15 päävalmentajasta 10 on saanut potkut puolentoista vuoden aikana. Selvityksen mukaan kriisitilanteessa moni kokee jäävänsä vaille ammattiapua. Sama koskee myös muuta valmennuskenttää. Kun tarvitsee apua, sitä ei ole helppo löytää.

Tein kuusi vuotta sitten väitöskirjani liittyen urheiluvalmentajien työhyvinvointiin. Tähän tutkimukseen osallistuneista valmentajista suurin osa valmensi SM- tai maajoukkuetasolla olevia urheilijoita. Tutkimukseni mukaan valmentajien työ on vaativaa ja toisaalta monipuolista. Näyttäisi siltä, että parhaiten voivat ne valmentajat, joilla työn voimavarat suojasivat liialliselta stressiltä ja työn vaatimuksilta. Tutkimukseni mukaan suomalaisista valmentajista kuitenkin vajaa neljännes koki työuupumusta. Uupumusasteista väsymystä, joka on työuupumuksen ydinoire, ilmeni 30 %:lla. Päätoimiset valmentajat kokivat enemmän työuupumusta kuin oto-valmentajat. Heidän väsymyksensä keskiarvo ylitti myös työuupumuksen rajan. Tutkimukseni perusteella suosittelinkin, että vaikka valmentajien osaamisen kehittämiseen panostetaan, se ei saisi johtaa kohtuuttomaan työkenttään. Valmentajan työkenttää tulisi myös rajata. Valmentajan ei tarvitse myöskään osata tehdä kaikkea itse.  Työhyvinvoinnin näkökulmasta on tärkeää toki myös se, että valmentajien työn vaatimukset ja voimavarat ovat tasapainossa. Kuten sanottu, valmentajan työkenttä on helpostikin liian laaja ja liian epämääräinen. Valmentajien työhyvinvointia tukevien prosessien, rakenteiden ja hankkeiden tukemista kannattaa kyllä jatkaa ja kehittää lisää.

Edellä mainittu liittyy valmentajien perustyöhön. Siis siihen, että valmentaja saa tukea ja sparrausapua omasta perustyöstään selviytymiseen, kun sitä tarvitsee. Kriisitilanteet ovat asia erikseen. Tällöin valmentajan tuen ei tulisi mielestäni olla vain sen varassa, että ”löytyisi numero, mihin soittaa hädän keskellä”. Kriisin silmässä ihminen ei edes aina osaa hakea apua. Tällöin apua tulisi tarjota aktiivisesti. Vaikka kliinisen urheilupsykologian puolella on myös Suomessa kehitetty erilaisia auttamis- ja tukemismalleja, ne eivät vielä ole osa suomalaista urheilusysteemiä ja rakenteita. Aktiivisimmat valmentajat, seurat ja lajiliitot saavat avun, valitettavasti loput jäävät yksin selviytymään tavallaan.

Asia on erittäin tärkeä ja siksi ainakin itse teen ja tulen tekemään työtä tämän asian edistämiseksi.