Olin kouluttamassa johtoasemassa olevia asiantuntijoita. Siellä nousi esille ein sanomisen vaikeus. Ein sanominen on vaikeaa, koska muut pitäisivät laiskana, koska työt jäisivät tekemättä ja koska voisi tulla pahoja virhearviointeja tekemättä jättämisen seurauksena. Kun tutkimme yhdessä, mihin syvempään uskomukseen edellä mainitut käsitykset liittyvät ein sanomisen suhteen, päädyimme lauseeseen: ”Jos sanon ei, olen työkyvytön”.

Näin lause huvittaa omalla absurdiudellaan. Tuskin sillä, että sanoo ei ja rajaa työtehtäviä saa itsensä työkyvyttömäksi. Oletettavasti jatkuva joustavuus, aina saatavilla olo ja muiden puolesta tekeminen sekä edellisten takia pitkät työpäivät, johtaa pitkässä juoksussa uupumiseen ja työkyvyttömyyteen. Ajatusta on helppo käsitellä, kun tunne ei ole aktiivinen. Ajatus suorastaan naurattaa. Mutta, kun on oikeasti tilanteessa, jossa ei pitäisi sanoa, ja tulkintojen ja niiden merkitysten tulviessa mieleen, myös pelko aktivoituu, sen sanominen on oikeasti vaikeaa. Itse asiassa on varsin ymmärrettävää, että ei sanoisi ei, kun vaakakupissa on toisella puolella työkyvyttömyys.

Mielemme on kyllä mielenkiintoinen ja yllätyksiä oleva osa itseämme. Se voi yrittää suojella meitä uhalta, aiheuttaen juuri sen katastrofin, jota yritimme välttää. Se voi rajoittaa tavalla, joka estää elämästä elämää, jota haluaisi. Yhtä lailla, kun se voi mahdollistaa mahdottomiltakin tuntuvat ajatukset. Joskus tulee katsoa etäältä, että näkee lähelle. Joskus mieleen tunkevan ajatuksen perimmäisenä olevan tulkinnan tunnistaminen voi antaa väljyyttä. Kun näkee, mihin käsitykset pohjimmiltaan johtavat, on helpompi laittaa vastaan tai ainakin kyseenalaistaa asia: ”olenko oikeasti työkyvytön, jos nyt sanon ei kyseiselle asialle?”