Helsingin Sanomien toimittaja Annina Vainio soitti ja kysyi kommentteja urheilijan häpeästä (24.2.HS). Salibandypelaaja Olli Taskinen oli kirjoittanut omasta kokemuksestaan blogiin. Kävin äsken lukemassa sen. Vaikutuin.

Häpeä on salakavala tunne. Se voi suojautua vihan, kriittisyyden, ahdistuksen ja pelon taakse. Häpeä tunteena on myös kasvattava: kertoohan se meille, mikä on soveliasta ja mikä ei. Hävettävää tekoa pyrkii jatkossa välttämään. Tilannekohtaisena tunteena se näyttäytyy noloutena, jolle parhaimmillaan voi itsekin nauraa. Mitä syvemmältä ottaa, sen ikävämpää jälkeä tulee. Pahimmillaan häpeä vie koko ihmisarvon. Se kertoo, miten huono, arvoton ja kelpaamaton ihminen on. Näin se voimallaan lamaa kokijansa ja vie hänet ulkopuoliseksi, eristäytyneeksi muista: ”minussa on jotain vikaa. Tällaisena en kelpaa”.

Häpeä tarvitsee aina joko todelliset tai kuvitellut kasvot: toisen, joka arvostelee tai jonka kokee arvostelevan. Tämä on yksi syy, miksi häpeällisestä kokemuksesta kannattaa puhua jollekin: testata, mitä tapahtuu. Ehkä asia ei olekaan niin paha kuin sen koki olevan. Etupäässä ei ole.

Etupäässä me ihmiset olemme toisillemme myötätuntoisia. Harva haluaa tietoisesti toiselle pahaa.

Häpeän vastalääke onkin rakkaus ja myötätunto. Se, että toinen välittää ja osoittaa sen, saa meidät kokemaan itsemme arvokkaiksi. Näin sitä kokee kelpaavansa ja olevansa ihan okei, huolimatta puutteistaan, keskeneräisyydestään ja rosoisuudestaan.

Halu tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin olemme, on yksi perustarpeitamme. Toive, että on hyväksytty sellaisena kuin on. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö häpeä olisi myös tarpeellinen tunne: jos tekee jotain, mikä on vastoin yhteisön arvoja, normeja ja soveliasta käytöstä, häpeä estää toistamasta tekoa. Katumus ja herännyt häpeä kertoo meille, että tuollainen toiminta on itselleni ja muille vahingollista. Oleellista on, voiko sen jälkeen ylpeydellä ja lämpimin, myötätuntoisin silmin katsoa itseä. Uskoa ja luottaa, että kelpaa tällaisenaan.