Jääkiekossa päähän taklaukset eivät ole harvinaisia. Oikeastaan aina, kun niin tapahtuu, jälki on paha. Tuntuvatkaan pelikiellot eivät korjaa urheilijan terveydelle koituvaa haittaa. En ota kantaa siihen, onko nämä taklaukset pelin tiimellyksessä tapahtuvia tahattomia, tahallisia vai jopa käskytyksestä kovaan peliin johtuvia taklauksia. Niitä kuitenkin on eikä mikään tähänastisista toimenpiteistä ole niitä estänyt.
Jäin miettimään asiaa tarkemmin. Onko niin, että urheilijat ovat ylipäätään nykypäivän gladiaattoreita? Joskus muinoin Roomassa gladiaattorit taistelivat toisia gladiaattoreita tai eläimiä vastaan – usein henkensä puolesta. Kansa pidettiin näin tyytyväisenä; leipää ja sirkushuvia periaatteella.
Nyt esimerkiksi monet urheilutapahtumat ovat oikeastaan elämysbisnestä: kansa pidetään tyytyväisenä, kun sille annetaan olutta ja sirkushuvia katsomossa. Raaka vertaus, mutta esimerkiksi jääkiekossa kovat taklaukset, fyysisesti rankalta näyttävä peli saa yleisöltä samaan aikaan sekä kannustavia että kauhistuneita huutoja.
Josko urheilussa elämysbisnes osin pitääkin yllä liiallista kovuutta, vaikka lajin sisällä sille yritetään tehdä toimenpiteitä, jotta asiaan tulisi muutos. Kun pelaa, kuten toivotaan, voi säilyttää työpaikkansako?
Kukaan ei halua, että urheilija vahingoittuu. Silti näyttää, että vastustajan kunnioitus on ajoittain vain puheissa, ei todellisessa kohtaamisessa.
Pienimuotoisena tämä sirkushuvi näyttäytyy joka lajissa: ihmiset haluavat viihtyä katsomossa. Fanituskulttuuri on hieno asia. Sen varjopuolella kilpailussa on aina vastustaja. Kilpailun voittaakseen vastustajasta on oltava parempi. Ikävät kommentit, hiljaisuus, buuaus, asiaton huutelu tai taputtamatta jättäminen vastustajan suoritukselle osoittaa kyllä, kenen puolella nk. gladiaattorikisassa ollaan. Ikään kuin maailma muuttuisi sen perusteella, kuka minkäkin kilpailun voittaa.
Joskus tuntuu, että hienosta leikkimielisestä kisailusta on tehty maailman vakavin ja terveyttäkin uhkaava asia. Sinänsä se ei kuulu kisailuun, liikkumiseen eikä urheiluun. Jotenkin me olemme sen kuitenkin sinne saaneet yhdessä ujutettua.
Olisiko kilpailu siistimpää, jos kukaan ei katsoisi sitä? Ja toisaalta, jos kukaan ei näkisi, tekisikö mieli enää osallistua kilpailuun urheilijana? Nykypäivän gladiaattorina oleminen ei ole helppoa. Toisaalta se voi olla isokin nautinto. Joskus vaan tuntuu, että seuraamukset ovat yksittäisille ihmisille turhan kovat. Sääntöjen, kulttuurin ja toimintatapojen muuttaminen on valitettavasti erittäin hidasta. Palatakseni alun jääkiekkoesimerkkiin, veikkaan, että päähän taklauksia on vielä liuta edessä.