Etätyö tuo omat haasteensa, mutta ihmisten perustarpeet eivät muutu. Tämän olen huomannut, kun olen sparraillut näissä haasteellisissa tilanteissa johtajia ja valmentajia. Joillekin työntekijöille on erittäin tärkeää kohdata esimies vähintään pari kertaa viikossa, jos päivittäin ei ole mahdollista, kun taas joillekin riittää tavanmukaiset kuukausipalaverit. Sama näkyy urheilussa. Jotkut urheilijat tarvitsevat valmentajan kommenttia ja läsnäoloa tekemiinsä harjoituksiin enemmän kuin toiset. Monilla urheilijoilla se korreloi ikävän tai raskaan harjoituksen kanssa: mitä kovempi treeni, sen enemmän toivoo valmentajaa mukaan.
Jäin miettimään asiaa tarkemmin. Onko niin, että toiset tarvitsevat enemmän kuin toiset, oli tilanne mikä tahansa. Vai vaihteleeko tämä tilanteen ja esillä olevien asioiden suhteen? Toisin sanoen tiukassa paikassa tarvitsevuus lisääntyy.
Näissä sparrauskeskusteluissa on joka tapauksessa noussut esille, miten tärkeää esimiehen on tuoda esille aina uudelleen ja uudelleen oma saatavilla olonsa. Jotkut esimiehet pitävätkin oman kalenterinsa suhteellisen avoimena, jolloin työntekijät näkevät, milloin voivat olla yhteydessä. Jotkut taas pitävät säännöllisen ajan, jolloin kuka vaan voi ottaa yhteyttä. Joillakin on sovittu jokaisen kanssa pieni aamuhetki viikoittain. Toki ne, jotka eivät sitä tarvitse, voivat sen perua. Nämä edellä mainitut siis muiden sovittujen käytäntöjen lisäksi, kuten viikkopalaverien, osastokokousten ja tiimikokousten lisäksi. Useimmiten näin läsnäolo ja saatavillaolo saadaan pidettyä työntekijöiden tarvitsevuuden suhteen tasapainossa. Ja jos tämä tasapaino järkkyy, yleensä organisaatioilla on toimintamalleja ja keinoja etsiä ratkaisua, johon sekä esimies että työntekijä ovat tyytyväisiä.
Urheilussa näkyy sama sillä poikkeuksella, että monissa tapauksissa valmentajalla ei ole takaporttia, jos asetelma ei toimi. Urheilijan tarvitsevuus voi olla suurta. Joskus ylittäen jopa valmentajan omat resurssit ja työnkuvan luonteen. Valmentajan ainoa keino on rajata ja ohjata eteenpäin. Kaikkia urheilijan tarvitsevuudesta kumpuavaa valmentaja ei voi täyttää, eikä tarvitse. Nyt tosin urheilussakin on herätty tarkastelemaan urheilua myös työelämän näkökulmasta. Kyse ei ole pelkästä kutsumuksesta, vaan kyse on työstä, jossa on omat lainalaisuutensa.
Tyytyväisyyteen korreloi olo, että esimies on läsnä ja saatavilla, kun tarvitsee. Tämä tarvitsevuus kumpuaa subjektiivisesta kokemuksesta. Monissa työtyytyväisyyskyselyissä keskiössä on juuri tämä esimiesten saatavillaolo. Sen psykologiseen monimuotoiseen maastoon kannattaa panostaa, kuten esimerkiksi tarkastella yhdessä, minkälaiset asiat tuovat oloa, että esimies on riittävästi läsnä ja saatavilla.
Sama urheilussa: miten luoda urheilukulttuuri, jossa taataan riittävä saatavillaolo suhteessa urheilijan tarvitsevuuteen, ilman että se otetaan vain valmentajan selkänahasta. Kun valmentajan työtehtävät ovat rajatut sopivalla tavalla ja kun yhteisöön rakennetut toimintatavat ovat tiedossa, tätä haastetta on helpompi käsitellä ja hoitaa. Näin sekä urheilija että valmentaja voivat olla tyytyväisiä.