Valmentajan potkut

Joka urheiluvuosi jokunen valmentaja saa kenkää. Edellisen vuoden tulos ei riitä, jos tulosta ei synny kyseisenä kautena. Huipulla tuulee, sanotaan. Kun urheilutulos vaikuttaa myös taloudelliseen tulokseen, on selvää, että urheilumenestystä halutaan. Moni urheilulaji on huipulla myös nk. elämysbisnestä: ts. katsojien tulee viihtyä itse tapahtumassa. Harva tulee kovin montaa kertaa ”viihtymään”, jos voittoja ei tule. Näin ajatellen on aika selvää, että monessa lajissa tulilinjalla on valmentaja. Tulos tai ulos, on kirjoitettu tavalla tai toisella myös työsopimukseen. Jotkut näistä irtisanomisista päätyvät lehtien sivuille, jotkut eivät.

Jäin miettimään asiaa valmentajan näkökulmasta.

Irtisanominen satuttaa. Vaikka kuinka selittäisi itselle järjellä, miksi potkut tulivat, se ei auta. Henkinen tuska on usein kova. Sitä ei yhtään helpota, jos media repii asiasta isot otsikot. Yhtä lailla ahdistaa, jos urheilijat eivät ole menestyneet halutulla tavalla.

Häpeä, syyllisyys, pelko ja viha voivat vuorotella hyökyaaltojen tavoin. Häpeä julkisesta nöyryytyksestä (vaikka se ei lehtien palstalla olisikaan), syyllisyys työstä, joka ei sujunut, kuten oli toivonut ja oli odotettu, pelko, miten selviää ja mistä saa seuraavan työn sekä viha koetusta epäoikeudenmukaisuudesta ja siitä, että ei saanut viedä kautta loppuun: antaa parastaan ja saada luottamuksen sille, että valittu polku kantaa.

Sanotaan, että silloin kun ihminen vähiten ansaitsee tukea, hän tarvitsee sitä eniten. Silloin, kun ihminen vähiten näyttäisi tarvitsevan tukea, hän tarvitsee sitä eniten. Valmentajien hyvinvoinnin näkökulmasta on tärkeää, että henkinen tukiverkko olisi olemassa. Urheilupsykologien yksi työnkuva on tukea valmentajia mm. työnohjauksen avuin. Irtisanottu ei tosin tarvitse työnohjausta, vaan henkistä hyvinvoinnin tukea, johon kaikissa urheilulajeissa ei vielä rakenteet yllä. Jotta valmentaja (tai minkä tahansa alan asiantuntija) löytää uuden polun, voi kasvaa ihmisenä ja ammattilaisena sekä voi katsoa elämäänsä ja uraansa levollisin mielin ilman, että potkut määrittävät häntä oman alan ammattilaisena, hänen oikeutensa olisi saada ammattilaisen tukea.

Tämän tuen avulla hän voi käsitellä tapahtunutta ja rakentaa omaa ammatillista ja siviilitulevaisuuttaan helpommin.

Voimavarat

Kun elämä murjoo, kun töissä on painetta ja kun stressi puskee päälle, voimavaroja tarvitaan.

Harva ihminen selviää yksin, kun on tiukkaa. Kannatelluksi tuleminen, henkisen tuen saaminen ja joissain tapauksissa myös hyvien ohjeiden saaminen helpottaa selviytymään tiukassa tilanteessa.

Olln valmentamassa esimiehiä ja tämä teema nousi esille. Yksi tärkeä voimavara oli kollegat. Ihmiset, jotka ovat kokeneet jotain samaa. Kollega, jolle voi soittaa, kun tarvitsee.

Yksityiselämässä saman tuen voi tarjota läheiset, ystävät tai puoliso. Toisaalta kaikessa ei halua kuormittaa läheisiä, jolloin tuen on tultava muualta.

Yhtä lailla joskus tilanne on sellainen, ettei voi tai halua puhua sosiaalisen, hyvänkin, tukiverkoston ihmisille. Tällöin voi olla arvokastakin arvokkaampaa, että ihmisellä on mahdollisuus ammattilaisen apuun. Monissa organisaatioissa työntekijöille tarjotaankin työterveyshuollon psykologin ja esimerkiksi työnohjaajan palvelut.

Kun saa puhua ammattilaiselle, joka osaa tukea kokemuksessa, työstää sitä ja auttaa eteenpäin, hankalistakin tilanteista huomaa selviävänsä. Paineet, stressi ja elämän tuska helpottuu, väylä kohti uutta alkaa löytyä. Joskus tämä vie aikaa ja joskus väylä löytyy nopeasti. Meille kaikille on tärkeää tietää, että asioista ei tarvitse selvitä yksin. Apua saa – tai ainakin toivon, että näin olisi joka organisaatiossa ja tilanteessa, jossa yksin on vaikea selvitä.

Voimavarat voivat olla toki muutakin kuin muut ihmiset, kuten liikunta, lukeminen, musiikinkuuntelu tai meditaatio. Näitä voi tehdä yksinkin.

Kun on vaikeaa, väsyttää, stressaa ja on paineita, lähellä ja läsnä olevia voimavaroja ei aina huomaa. Silloin tarvitaan ihminen, joka auttaa kiinnittämään niihin huomiota. Ihminen, joka auttaa pitämään kiinni itselle arvokkaista asioista. Ihminen, joka kulkee rinnalla eikä jätä yksin selviytymään. Ihminen, johon voi luottaa.

Arvokas voimavara. Ihminen ihmiselle. 

Palkitut

Urheilugaala on ohi. Palkittuja oli monia, ansioituneita urheiluihmisiä kaikki. Kova työ, uurastus ja panostaminen sai ansaittua kunniaa.

Aina palkintopallien ulkopuolelle jää monia, jotka olisivat myös ansainneet tulla palkituiksi. Se ei tee heidän työtään yhtään vähempiarvoiseksi, vaikka korokkeella voi olla vain yksi kerrallaan.

Suomalainen urheilu perustuu pitkälti vapaaehtoisten työntekoon, niin tapahtumien järjestämisen kuin valmennuksenkin suhteen. Huippu-urheilijoiden matkan taustalla on kymmeniätuhansia työtunteja vapaaehtoistyötä ja oman työn ohella valmentavia urheiluvalmentajia – vain muutamia tahoja mainitakseni.

Harvoin nämä uurastajat palkitaan. Onneksemme palkitut uurastajat muistavat kiitospuheissa mainita nämä hiljaisen työn sankarit taustalta. Ehkä joskus tulee myös se gaala, missä palkitaan esimerkiksi se vapaaehtoinen, joka tuhannetta kertaa myy nakkeja säässä kuin säässä tai hän, joka kerta toisensa jälkeen sitoo pienten luistelijoiden luistinten nauhat pukukopissa.

Hienoa oli myös huomata, että järjestötasolla tehty työ noteerataan. Kaikki työ ei ole näkyvää eikä tuo kaikkien tekijöiden kasvoja esille, mutta on äärimmäisen tärkeää työtä taustavoimissa. Naisvalmentajien eteen tehty työ oli yksi mainitsemisen arvoinen asia.

On upeaa, että voimme juhlistaa – hetkeksi pysähtyä ja nauttia ansaituista palkinnoista ja tunnustuksista.

Aina palkitsemisen ei tarvitse olla suureellista. Jokaisessa seurassa, joukkueessa ja ryhmässä voidaan huomioida viikon tekijä tai kuukauden ”kunkku” ansaitusti.

Tunnustus tuo hyvän mielen ja vahvistaa intoa panostaa lisää. Siitähän urheilussa on kyse: hyvä mieli, into ja panostus – vaihtelevassa järjestyksessä.

Uuden vuoden lupaukset

Uusi vuosi on monelle uusi alku paremmasta, siksi lupauksia tehdään. Se päättää jonkun vanhan ja tuo uuden mahdollisuuden itse kullekin. Joillekin tällainen hetki voi olla, kun lukuvuosi päättyy ja uusi alkaa.

Jäin miettimään, mihin me tarvitsemme näitä lupauksia ja mitä ne palvelevat?

Monille on tärkeää pyrkiä elämään mahdollisimman hyvin omien arvojen ja ihanteiden mukaisesti. Tällöin jonkun aikakauden loppu saa peilaamaan elämää taaksepäin ja arvioimaan, miten on elänyt suhteessa itselle tärkeisiin asioihin. Jos huomaa, että suunta on vinoutunut, sitä haluaa lähteä korjaamaan, joskus ihan lupauksia antamalla itselle ja muille. Yhtä lailla ihanteet voivat ohjata ihmisen elämän suuntaa. Halu elää, kuten oma ihanne sanoo, voi vaikuttaa lupausten tekemiseen. Tyyliin: ”Tänä vuonna olen parempi versio itsestäni kuin viime vuonna”.

Joillekin lupaukset antavat potkun tehdä niille asioille jotain, mitkä häiritsevät tai vaivaavat. Joillekin ne ovat projektiluontoisia pyrkimyksiä muuttaa elämän jokin osa-alue.

Yhtä lailla lupaukset antavat optimistisemman kuvan tulevasta. Se täyttyy toiveella jostain edes hieman paremmasta, mitä on itselleen sallinut tai saanut.

Meille ihmisille etupäässä lupausten tekeminen sitouttaa ja monelle se on myös mitta itsestä. Joskus tulee luvattua myös sellaista, mitä ei voikaan pitää – ainakaan sellaisena kuin sen oli ajatellut. Valitettavasti joillekin lupausten lunastamisen epäonnistuminen suistaa käsitystä itsestä ja elämästä ylipäätään kielteisempään suuntaan kuin missä se oli ennen lupausten tekemistä.

Näin ollen hilpeänä ja toiveikkaana lupauksen antaminen heikentää omaa pystyvyydentunnetta ja saakin aikaan entistä ikävämmän olon. Niinpä sitä sitten päättelee, ettei enää koskaan lupaa mitään. Eipä tarvitse pettyä.

Näin taapertaa vuosi vuodelta polulla, joka on rakentunut tuttujen tottumusten varaan.

Voisiko lupausten antamiseen itselle vuoden vaihteessa suhtautua hieman kepeämmin? Voisiko mahdollistaa itselle uuden alun joka päivä? Tehdä tänään jotain, ei huomenna, sillä huomiselle siirto ei ole uusi alku tälle päivälle.

 Esimerkiksi: Tänään lähden kävelylenkille. Tänään sanon itselleni kolme hyvää asiaa.  Tänään tervehdin ystävällisesti naapuria. En huomenna vaan tänään.

Joulu on taas

Vaikka suuri osa ajattelee, että jouluna on tärkeintä kaunis ajatus ja läsnäolo, silti kaupasta tulee hankittua paketteja luvaton määrä.

Vaikka jo Martat aikanaan opetti, että keittiön kaapit kannattaa siivota vain, jos viettää joulun siellä, tulee ne ennen joulua siivottua.

Vaikka jouluun kuuluu rauhoittuminen ja pysähtyminen, moni stressaa sitä enemmän kuin muuta lomaa.

Näin joulun alla jäin pohtimaan, mitä tämä oikein on ja mistä se kertoo.

Tuleeko jouluna nähdä kaikki sukulaiset ja läheiset vai voiko joulun viettää vaikka ystävien kanssa? Saako jouluna siivota koko huushollin, kun ei koko vuoteen ole ehtinyt? Tarvitseeko jouluna viettää lomaa, jos ei esim. ole nk. Jouluihminen?

Yhtä lailla, kun voisi kysyä, että mitkä asiat ovat itse kullekin tärkeitä? Jos paketin antaminen toiselle tuo hyvän mielen, miksi sitä ei voisi tehdä? Tai jos haluaa, että joulupöytään on itse tehnyt kaiken, koska se tuo perinteikkään lapsuuden joulun tunnelman, mikä estää tekemästä?

 Kuka määrittää, millainen on itse kullekin sopiva tapa viettää joulua?

Käsitykset ja oletukset syntyvät kokemuksista. Kokemukset ovat aina suhteessa kontekstiin ja kulttuuriin, jossa elää. Lienee luonnollista, että ne vaikuttavat myös siihen, miten esimerkiksi jouluun suhtaudutaan. Mieleen voi tunkeutua ajatuksia, mitä onnistunut joulu on ja mitä se ei missään tapauksessa ole. Voi vaatia paljon itse kultakin määrittää tämän kaiken keskellä itse se, mitä haluaa ja tarvitsee jouluun.

Ehkä oleellisempaa on se, että on itse tyytyväinen. Onni tulee yleensä tyytyväisyydestä. Tyytyväisyys siitä, että on riittävällä tasolla saanut toteutettua sen, mitä on ajatellut ja odottanut itseltään. Oleellista onkin varmaan rakentaa itsensä näköinen joulu. Meistä kunkin.

Globaalien ongelmien sukupolvi

Helsingin sanomissa oli mielenkiintoisia artikkeleita (6. ja 7.12.) liittyen eri sukupolvien haasteisiin. Vuosina 1900-1925 syntyneet ovat sodan ja puutteen sukupolvi. Vuosina 1925-1939 ovat jälleenrakennuksen sukupolvi ja vuosina 1940-1955 suuren murroksen sukupolvi. Itse edustan lähiösukupolvea (syntynyt vuosina 1955-1970). Hyvinvoinnin sukupolvi on syntynyt vuosina 1970-1985. Lapseni edustavat taas yksilöllisen valinnan sukupolvea (syntyneet vuonna 1985-1999) ja vuonna 2000 -2019 syntyneet ovat epävarmuuden sukupolvea. Lehdessä kysyttiin, mitä tulevan vuoden eli 2020 syntyneet edustavat. Oli mielenkiintoista lukea ihmisten tarinoita ja toisaalta peilata sitä siihen, mitä itse on kuullut.

Jäin myös miettimään tulevien sukupolvien haasteita ja mahdollisuuksia.

Jos minun tulisi valita se, millä heitä kuvastaisi, valitsisin globaalien ongelmien sukupolvi. ja miksikö?

Globaali viittaa siihen, että maailma on koko ajan lähempänä. Enää ei voida käsitellä oman pikku maailman asioita ilman, että ne linkittyvät siihen, mitä maapallolla tapahtuu. Maailma on kasvojen edessä, halusi sitä tai ei. Se mahdollistaa asioita, mutta myös velvoittaa ja tuo haasteita, joita ennen ei tarvinnut kohdata.

Ongelma viittaa siihen, että en parhaalla mahdollisella optimismillanikaan saanut käännettyä sanaa paremmaksi. Toisin sanoen en näe haasteita, vaan puhtaasti ongelmia, joiden kanssa ihmisten tulee tulla jotenkin toimeen tai (toivottavasti) ratkaista ne. Tosi asia on, että väestö kasvaa räjähdysmäisesti, ilmasto muuttuu ja olemassa olevat toimet ovat liian vaatimattomia suhteessa muutosten vauhtiin. Kilpailu hupenevista luonnonvaroista kasvaa: kenties puhdas vesi on kalliimpi tuote kuin kulta jossain kohtaa.

Vaikka tuo kuulostaa pessimistiseltä, en koe olevani pessimisti. Itse asiassa, jos historiaa katsoo, ihmiset ovat selvinneet aika hirvittävistäkin asioista. Se on vaatinut lujaa uskoa muutosten mahdollisuuksiin, halua rakentaa parempaa ja tehdä yhteistyötä sekä kaikilta tahoilta valintojen tekoa, jotka väistämättä ovat myös nyt edessä.

Kun maailma on lähellä, sen ongelmat ovat yhteisiä. Kun mahdollisuuksia annetaan, niiden kääntöpuolella on velvoitteita. Yksilön edun voi ohittaa yhteisön etu. Poliittisesti katsottuna kompromissipäätökset eivät auta. Tutkittua tietoa on jo riittävästi, joten globaaleihin ongelmiin myös vastauksia uskoisi löytyvän.

Näkökulman vaikutus

Meillä oli urheilupsykologian alan asiantuntijoiden verkostokokous eilen (4.12.). Kävimme yhdessä läpi keksittyä urheilijatapausta eri näkökulmista. Oli mielenkiintoista huomata, miten samalla tavalla ja toisaalta, miten eri tavalla lähestyimme tapausesimerkkiä. Se, mistä tulokulmasta asiaa tarkasteli, vaikutti siihen, miten asiaa lähestyimme.

Jäin miettimään asiaa tarkemmin.

Sanotaan, että urheilussa keskiössä on urheilija. Urheilijan oma halu ja tahto. Jos hän haluaa huipulle, valmennustiimi (johon katson kuuluvaksi niin laji-, fysiikka- kuin psyykkisen valmentajan) pyrkii tekemään kaikkensa, että urheilija voisi sinne päästä. He pyrkivät luomaan maaston, jossa tuloksen tekeminen mahdollistuisi. Mahdollisena rajoituksena ja toisaalta myös mahdollisuutena on heidän käsityksensä siitä, miten tulos saavutetaan. Mikä on oleellista ja mikä ei – ja vielä oikein ajoitettuna. Koska kyse on myös ihmisestä, ei koneesta, tulee tähän mukaan urheilijan elämän kokonaistilanne ja sen mukanaan tuoma senhetkinen happitilanne, eli toisin sanoen se, miten urheilijan solut hengittävät henkisesti sillä hetkellä. Luonnollisesti tähän vaikuttaa se, miten urheilija on tottunut käsittelemään elämän mukanaan tuomia haasteita. Kaikkeen ihminen ei voi vaikuttaa, osa elämänkokemuksista tulee kohdalle, vaikkei haluaisi. On selvää, että ne vaikuttavat osaltaan siihen, miten suhtaudumme asioihin. Elämällä on myös korjaavaa voimaa. Joskus hyvä valmennussuhde voi paikata takkuja, joita elämä on tuonut tullessaan. Samalla tavalla, kun se voi myös aukaista vanhoja haavoja. Konteksti, lajin kulttuuri, olosuhteet ja valmennussuhde vaikuttavat siihen, miten helppoa ja turvallista uuteen heittäytyminen on.

Riippuen tulosuunnasta sama asia voi näyttää varsin erilaiselta. Kaikki on tavallaan totta ja vaikuttamassa jokaisessa hetkessä. Urheilupsykologian alan ammattilaisena joutuukin aina pohtimaan parasta mahdollista interventiota haluttuna ajankohtana muun muassa tuloksen tekemisen, hyvinvoinnin, vallitsevien tilannetekijöiden ja vuorovaikutusdynamiikan sekä kulttuurin näkökulmasta, puhumattakaan ammattieettisesti kestävästä ratkaisusta.

Näkökulmat vaikuttavat siihen, mitä hahmotamme asiaa. Erilaisten näkökulmien avaaminen voi näyttää siltä, että se vaikeuttaa ratkaisujen tekemistä: tuohan se esille uusia polkuja lähestyä asiaa. Helpompi voisi olla, kun on vain yksi polku, jota kulkea – se valittu. Näen itse asian kuitenkin päinvastoin. Monet näkökulmat ja mahdolliset polut auttavat itseasiassa hahmottamaan sitä, mikä on missäkin kohtaa oleellista ja tärkeää.  

Arvojen mukaista toimintaa

Psykologin vastaanotolla kuulee usein siitä, miten organisaatioissa arvot ovatkin pelkkää juhlapuhetason sanahelinää. Ne näyttävät paperilla hyvältä, mutta ne eivät näy millään tavalla arjessa.

Esimerkiksi organisaatiossa voidaan arvostaa hyvinvointia ja sitä, että välitetään ihmisestä. Siitä huolimatta työntekijöiden saatetaan odottaa tekevän yli 50 tuntista työviikkoa. Tai ainakin heidän sitoutumistansa epäillään, jos he eivät sitä tee. Organisaatiossa saatetaan arvostaa avoimuutta. Siitä huolimatta se on täynnä salaisuuksia, jotka painavat ihmisten mieltä. Yhtä lailla organisaatiossa saatetaan arvostaa osaamista, itsensä kehittämistä ja kouluttautumista, mutta kun työntekijä haluaa lähteä opiskelemaan tai haluaa kehittää omaa osaamistaan, se estetään tai sitä ei katsota hyvällä.

Arvot kertovat meille, mitkä asiat ovat tärkeitä. Niitä ei oikeastaan voi saavuttaa, mutta ne toimivat kuten kompassi tai tienviitta. Ne kertovat, olemmeko oikeassa suunnassa. Ne auttavat pysymään tiellä, jolla haluamme kulkea.

Olisiko organisaatioissa helpompaa, jos arvokeskustelu voitaisiin käydä avoimesti ja läpinäkyvästi? Toisin sanoen voitaisiin suoraan sanoa, että jotkut arvot näkyvät toiminnassa hyvin ja joidenkin suhteen pitää todella tehdä töitä tai hyväksyä se, että ne näkyvät vain hiuksen hienosti eikä edes kaikkien toiminnassa.

Tällä tarkoitan sitä, että voidaan esimerkiksi todeta jonkun arvon olevan vain muutama aste suuntimassa. Tyyliin, tie, jota kuljetaan, onkin avomeri, joten katsot minne suuntaan tahansa, voit ajatella olevasi suuntimassa. Ja joidenkin arvojen suhteen ollaan erittäin hyvin suuntimassa. Tällöin meno on kuin suoralla maantiellä kulkeminen.

Luonnollisesti ihmisten toimintaan vaikuttavat monet muutkin asiat kuin arvot. Mutta mikäli arvoja käytetään toiminnan yhtenä perusteena, niihin kannattaa panostaa. Tärkeät asiat näyttäytyvät tavalla tai toisella organisaatioiden toiminnassa joka tapauksessa. Joskus ne eivät kuitenkaan ole ne, joita ajatellaan hyveinä, vaan ne, jotka karulla tavalla kertovat organisaatiossa elävästä välinpitämättömyydestä.  

Torille kisaan pääsyn kunniaksi

 ”Harvoin sitä pelkkää kilpailuun pääsyä torilla juhlistetaan”

”Viimeksi torilla oltiin, kun Suomi voitti MM-kultaa.”

Huomaan, että osa minusta ärsyyntyy kommenteista ja osa jää hämmentyneeksi.

Ärsyynnys nousee siitä, että kommentoija ei taida tietää, miten vaikea joissain lajeissa on päästä edustamaan Suomea. Ensinnäkin jalkapalloa pelaa reilusti yli 250 miljoonaa pelaajaa. Mainittakoon vertailuna, että esimerkiksi jääkiekko ei urheilulajina pääse kymmenen suosituimman lajin joukkoon. Kisoihin pääsy ei siis ole jalkapallossa itsestäänselvyys. Se vaatii pitkäjänteistä työtä, jota palloliitossa on tehty. Katsojille välittyy vain lopputulos, ei tehdyt strategiset valinnat vuosienkin takaa. Toisekseen Suomen miesten jalkapallomaajoukkue teki historiaa: tämä raivausjälki muistetaan. Kun joku avaa jonkun ”lasikaton”, se muuttuu unelmasta ja utopiasta muille tavoitteeksi.  Tulevat jalkapalloilijat voivat ottaa tavoitteeksi edustaa Suomea EM tai kuka tietää, jopa MM-kisoissa. Tuskin uudelleen torille kokoonnutaan juhlimaan näihin karkeloihin pääsyä. Jatkossa juhlitaan menestystä kisoissa.

Hämmennys nousee siitä, että taustatiedot ovat jääneet meille ihmisille varmaan ylipäätään vähäisiksi eri lajeihin liittyen. Tämä ei koske vain jalkapalloa. Monissa lajeissa, kuten esimerkiksi kamppailulajeissa suurimmat riemun kiljahdukset ja kovin työ on tehty ennen arvokilpailuihin pääsyä. Se on oikeasti jo kova voitto pienestä Suomen maasta.

Onnistuminen edellyttää useimmiten pitkäaikaista paneutumista ja sitoutumista itse urheilijoilta, mutta myös koko yhteisöltä, jotta haluttuun päämäärään päästäisiin. Itselle merkityksellisten asioiden eteen sitä on itse kukin valmis tekemään paljonkin hommia.

On se vaan hienoa, kun tällaista paneutumista, sitoutumista ja halua olla mukana löytyy niin itse tekijöiltä kuin asian seuraajiltakin. Ehkä torikokoontumisia voisi olla enemmänkin. Iloita yhdessä siitä, kun kokee onnistuvansa.

Ja jos ei ihan toreilla, niin vaikka omassa joukkueessa, työyhteisössä tai kotona.

Motivointia vai manipulaatiota?

Olin kouluttamassa ja eräs terveydenhuollon ammattilainen pohti, motivoiko hän vai manipuloiko hän asiakasta. Jos asiaa tarkastelee toivotun lopputuloksen kannalta, joka kestää myös ammattieettisen tarkastelun, sinänsä asialla ei ole merkitystä. Toisin sanoen, asiakas on tyytyväinen, kun hän on päässyt eteenpäin asiassa, joka vaivasi häntä.

Jäin kuitenkin miettimään asiaa merkityksen näkökulmasta.

Motivaatio kuvastaa tavallaan henkistä voimaa, jonka avulla ihminen ylläpitää toimintaa kohti haluttua suuntaa. Se on siis psyykkinen tila, jossa toimintatarmo, vireys ja aktiivisuus vaihtelee. Taustalla olevat motiivit, eli tarpeet ja halut, määrittävät pitkälti tuohon haluttuun suuntaan menon. Toisin sanoen, vaikka työntekijällä olisi motivaatiota rakentaa työyhteisöön avoimempaa keskustelukulttuuria, joka edellyttäisi vaikeiden asioiden esille ottamista, hän voi olla haluton toimimaan näin, koska yksi hänelle keskeinen motiivi ”olla pidetty” voi estää tämän alitajuisesti. Näin hän pyrkii olemaan aktiivinen aina, kun puhutaan ”helpoista” asioista ja hiljenee, kun aiheet muuttuvat ”ikäviä tunteita” nostattavaksi.

Manipulaatiolla tarkoitetaan usein vilpillistä mielen ohjausta tai muokkausta kohti haluttua suuntaa. Manipulaatiosta hieman kevyempinä termeinä käytetään usein vaikuttamista ja suostuttamista johonkin. Manipulaatiota voi siis käyttää pyrkimyksenä saada itselle hyvää, vaikka se toisi toiselle pahaa. Yhtä lailla kun sitä voi käyttää pyrkimyksenä saavuttaa toiselle hyvää. Karrikoiden psykoterapia voidaan nähdä manipulaationa, pyrkimyksenä ohjata ja muokata toisen mieli näkemään itsensä arvokkaana ja hyvänä juuri sellaisena kuin on.

Mikä merkitys latautuu sille, että auttaja, oli se sitten valmentaja tai terapeutti, motivoi ihmistä eteenpäin vs. manipuloi häntä?

Aika harva haluaa kutsuttavan itseään manipuloivaksi. Sehän viittaa siihen, että oikeasti ei anna ihmisten itse päättää, vaan toimii taustalla saaden ihmiset toimimaan haluamallaan tavalla. Monet taas haluavat kokea itsensä motivoivaksi. Toisin sanoen saavat ihmiset innostumaan ja oma-aloitteisesti itse itseään johtaen uppoutumaan haluamiinsa asioihin. Vaikka lopputulos olisi sama: Toisin sanoen ihminen tekee sitä, minkä kokee itselleen tärkeäksi, siinä tuntuu olevan iso vivahde ero.

Motivaation ajatellaan olevan ihmisen omaa omaisuutta. Toisin sanoen hän toimii subjektina, kun taas manipulaatio viittaa siihen, että ihminen toimiikin vain objektina, jolloin subjektius on itsen ulkopuolella, auttajalla. Ehkä valmennus- ja muissa auttamistöissä kyse on osin molemmista; osata ohjata mieltä suuntaan, joka innostaa ihmistä liikkeelle, yhtä lailla kuin osata auttaa ihmistä pitämään liikettä yllä ja muokata mielen maastoa suuntaan, joka pitää tästä liikkeestä huolen.