Urheilugaala on ohi. Palkittuja oli monia, ansioituneita urheiluihmisiä kaikki. Kova työ, uurastus ja panostaminen sai ansaittua kunniaa.

Aina palkintopallien ulkopuolelle jää monia, jotka olisivat myös ansainneet tulla palkituiksi. Se ei tee heidän työtään yhtään vähempiarvoiseksi, vaikka korokkeella voi olla vain yksi kerrallaan.

Suomalainen urheilu perustuu pitkälti vapaaehtoisten työntekoon, niin tapahtumien järjestämisen kuin valmennuksenkin suhteen. Huippu-urheilijoiden matkan taustalla on kymmeniätuhansia työtunteja vapaaehtoistyötä ja oman työn ohella valmentavia urheiluvalmentajia – vain muutamia tahoja mainitakseni.

Harvoin nämä uurastajat palkitaan. Onneksemme palkitut uurastajat muistavat kiitospuheissa mainita nämä hiljaisen työn sankarit taustalta. Ehkä joskus tulee myös se gaala, missä palkitaan esimerkiksi se vapaaehtoinen, joka tuhannetta kertaa myy nakkeja säässä kuin säässä tai hän, joka kerta toisensa jälkeen sitoo pienten luistelijoiden luistinten nauhat pukukopissa.

Hienoa oli myös huomata, että järjestötasolla tehty työ noteerataan. Kaikki työ ei ole näkyvää eikä tuo kaikkien tekijöiden kasvoja esille, mutta on äärimmäisen tärkeää työtä taustavoimissa. Naisvalmentajien eteen tehty työ oli yksi mainitsemisen arvoinen asia.

On upeaa, että voimme juhlistaa – hetkeksi pysähtyä ja nauttia ansaituista palkinnoista ja tunnustuksista.

Aina palkitsemisen ei tarvitse olla suureellista. Jokaisessa seurassa, joukkueessa ja ryhmässä voidaan huomioida viikon tekijä tai kuukauden ”kunkku” ansaitusti.

Tunnustus tuo hyvän mielen ja vahvistaa intoa panostaa lisää. Siitähän urheilussa on kyse: hyvä mieli, into ja panostus – vaihtelevassa järjestyksessä.