Terapiaa vai itsehoitoa?

Luin mielenkiintoisen uutisen Helsingin sanomista (6.11.2019) uusista psykoterapiaan liittyvistä älypuhelin sovelluksista. Kun avuntarvitsijoita on paljon, erilaisia helppoja ja nopeita sovelluksia tarvitaan.

Jäin miettimään asiaa tarkemmin. Onko siis niin, että psykoterapian sijaan voisi suositella itsehoito apua esimerkiksi jonkun appsin avulla? Toisin sanoen ihminen poimii kännykästään sovelluksen ja sen avulla saa apua sen hetken ongelmiinsa?

Itse en usko, että kasvotusten tapahtuvaa hoitoprosessia voi korvata täysin kuvitellun ihmisen, pelkän tekstin, äänen tai kuvan avulla. Psykoterapiaprosessissa, oli suuntaus mikä tahansa, osa korjaavaa prosessia on terapiasuhde itsessään.

Kun on joku, joka osaa sanoittaa kokemukset, auttaa ymmärtämään itseä paremmin ja osoittaa hyväksynnän sekä myötätunnon hankalaksi ja hävettäviksi koetuissa kokemuksissa, on osa terapiasuhteen luonnetta. Sitä on vaikea korvata koneella.

Toisaalta uskon siihen, että erilaisilla sovelluksilla on paikkansa. Esimerkiksi erilaiset neuvot ja ohjeet ja kyselyt sekä rauhoittumiskeinojen opettelu ja harjoittaminen voi tapahtua täysin omatoimisesti jonkin sovelluksen avulla. On helpottavaa tietää, että apu on pienen klikkauksen takana. Pieni muistutus itselle siitä, mikä on tärkeää ja oleellista itselle, että voi kyseisessä hetkessä paremmin. Tällaisia mahdollisuuksia hyödynnetään jo nyt ja niitä on hyvä kehittää lisää.

Vaikka psykoterapiaa ei voi korvata täysin itsehoidolla, sen merkitystä ei tule väheksyä. On hienoa, että omaehtoista, itselle sopivan näköistä ja itsestä lähtevää itsehoitomahdollisuutta tarjotaan. Yhtä lailla kun on tärkeää ja upeaa, että Suomessa ne, jotka eivät kykene tai hyödy itsehoitoavusta, saavat sitä koulutuetuilta ja Valviran valvomilta psykoterapeuteilta.

Paljastukset urheilussa

”Sittemmin uransa lopettanut Janne Puhakka antoi Helsingin Sanomille avoimen haastattelun ensimmäisenä suomalaisena miesjääkiekkoilijana, joka uskaltaa julkisesti kertoa omana itsenään homoseksuaalisuudestaan” (mtvuutiset.fi, 27.10.2019)

”Tanskalainen jääkiekkomaalivahti Jon Lee-Olsen on yksi harvoista homoudestaan kertoneista ammattijääkiekkoilijoista (hs.fi, 20.10.2019)”.

Tätä edellinen paljastus taisi olla uimari Ari-Pekka Liukkosen, vuodelta 2014. Muistan sen, koska pidimme tuolloin Psykologia 2014 kongressissa työpajan aiheesta ”seksuaalivähemmistöt urheilussa”. Video haastattelin mm. A-P Liukkosta ja Tiia Hautalaa ko. työpajaa varten aiheesta.

Paljastukset ja nk. ”kaapista ulos tulot” saavat medianäkyvyyttä, koska niitä pidetään merkittävinä, kiinnostavina ja rohkeina avauksina. Vastaanotto näillä avauksilla on ollut etupäässä hyvää, mikä on hieno asia.

Jäin kuitenkin miettimään, miten ihmisen seksuaalinen suuntautuneisuus voi olla niin merkittävä asia, että siitä pitää erikseen puhua ja nostaa esille. Minusta se kertoo siitä, että käsityksemme ja uskomuksemme urheilussa ovat näiltä osin aika rajoittuneita ja vinoutuneita. Onko edelleen niin, että automaattinen oletus on nk. hetero-olettamus. Toisin sanoen mies tykkää naisesta ja nainen miehestä. Se on normi ja normista poikkeaminen on vähintään hämmentävää ja joskus jopa ei-toivottavaa. Yhtä lailla se voi kertoa siitä, että stereotyyppiset käsitykset ja erilaiset myytit liittyen seksuaaliseen suuntautumiseen eri urheilulajeissa tekevät uutisista merkittäviä, tyyliin ”tietyissä lajeissa on homoja ja tietyissä lajeissa ei”.

Vaikka urheilukulttuuri on mennyt avoimempaan, läpinäkyvämpään ja tasa-arvoisempaan suuntaan, töitä on edelleen tehtävä. Niin pitkään, kun yhdenvertaisuus ei toteudu, paljastuksia tarvitaan. Edelläkävijöitä, jotka avaavat ovia muille. Paljastukset edellyttävät rohkeutta. Esille tulija ei voi tietää, miten häneen suhtaudutaan. Hänen on vain luotettava, että parempi näin kuin olla hiljaa. Onneksemme näitä ihmisiä on.

Entisten huippu-urheilijoiden ja -valmentajien opissa

Minulla on ilo olla mukana asiantuntijana SUL:n Respect ohjelmassa, jossa ideana on, että entiset arvokilpailuissa pärjänneet huippu-urheilijat ja -valmentajat toimivat mentoreina tämän päivän huipuille. Viime viikonloppuna tapasin osan näistä entisistä huippu-urheilijoista ja -valmentajista. Kokemuspääoma oli huima.

Kuinka monia pettymyksiä on mahtunut uralle tai kuinka on nostanut itsensä epäilyn suosta sinnikkäästi huipulle. Kuinka raadollista työtä ja tiukkojakin valintoja on joutunut tekemään matkan varrella. Kuinka paljon on joutunut muistuttamaan itseä, että valittu polku kantaa, vaikka ympäriltä tulisi muunlaisia neuvoja. Tässä vain muutamia kokemuksia mainitakseni. Tällaisten niin kutsuttujen kokemusasiantuntijoiden hiljainen tieto on todella arvokasta niille, jotka haluaisivat tavoitella samanlaisia asioita. Urheilussa tämä myös mahdollistaa uran jälkeen antaa takaisin urheilulle ja toisaalta saada kokea olevansa edelleen erittäin tärkeä osa yhteisöä.

Tällaisissa kohtaamisissa on jotain samaa kuin ”ihmiselämän pyhässä kolminaisuudessa”: lapsi -vanhempi ja isovanhempi. Kolminaisuus, joka ei enää aina toimi, mutta olisi ihmiselämässä tärkeä oppimisen, kokemuksellinen ja viisaudenkin lähde. Lasta edustaa urheilussa kansainväliselle huipulle tähtäävä urheilija, joka haluaa panostaa, unelmoi arvokilpailumitaleista ja tahtoo oppia matkan oleellisista tekijöistä lisää. Valmentajalla, vertauskuvassa vanhempi, taas on oma valmentautumisen punainen lanka, jonka hän ajattelee olevan tehokkaan ja onnistumista ruokkivan valmennuksen ydin. Valmennus perustuu tiettyihin valmentajan tärkeinä pitämiinsä kulmakiviin, jotka auttavat häntä suunnistamaan urheilu – ja siihen linkittyvien lähitieteiden monimuotoisessa maastossa. Entinen huippu-urheilija ja -valmentaja, ikään kuin isovanhempi, on jo kokenut sen, mitä moni urheilija - valmentaja pari haluaa kokea. Nämä entiset huippu-urheilijat ja -valmentajat ovat monissa liemissä keitetty, ja he ovat niistä myös selviytyneet. Heille on karttunut kokemuksellista hiljaista tietoa: sosiaalista, psykologista ja valmennusopillistakin pääomaa. Parhaimmillaan tällaisissa kohtaamisissa kaikki oppivat uutta itsestään ja elämästä ylipäätään.

Tällainen mentorointi ei ole vain ”vanhan, viisaan ja kokeneen neuvojen antamista” tai ”oman tarinan kertomista”, vaan valmentajan ja urheilijan rinnalla kulkemista ja ajoittaista peilipinnan antamista ja mahdollisen uuden avauksen löytämistä. Kaikkiin monttuihin ei tarvitse pudota, osan voi kiertää, ja jos niitä tulee, voi olla helpottavaa tietää, että joku on selvinnyt pahemmistakin montuista ja haluaa olla rinnalla, kun itse rämpii omassa.

SUL:ssa entisten huippu-urheilijoiden ja -valmentajien mentorointihankkeelle on annettu nimeksi Respect. Kunnioitettava ura heillä onkin ollut. On upeaa, että tällaisten urien oppia voidaan valjastaa myös muiden käyttöön.

Tarvitseeko positiivinen ajattelu kritiikkiä?

Luin todella mielenkiintoisen lehtijutun Me Naiset lehdestä (”15 sekuntia parempaa elämää, ole hyvä”, 42/19). Siinä sosiologian professori Suvi Salmenniemi toi esille muun muassa, että myös hyvinvointiin voi sairastua ja että kriittistä ajattelua tarvitaan positiivisen ajattelun rinnalle. Hyvinvointiin liittyvä tarjonta voi kaikkinensa olla hyvinkin ristiriitaista: hyväksy itsesi, mutta muista treenata itsesi timmiksi tai olethan kehopositiivinen, mutta älä ylipainoinen.

Pysäytti.

Positiivisuutta ja myönteisyyttä pidetään yhtenä hyvinvoinnin kulmakivenä. Onhan elämä kepeämpää, kun näkee asiat optimistisesti ja valoisana. Jäin kuitenkin miettimään, voiko tosiaan hyvinvointiinkin sairastua. Tarvitaanko positiivisen ajattelun rinnalle kriittisyyttä?

Kun tarjontaa katsoo vain googlesta, niin pelkkä hyvinvointi valmentaja sana tuotti hetkessä yli 750 000 hakua. Hyvinvointi sanalla mentiin jo yli 16 miljoonan. Tarvetta siis on - ja markkinoita. Ja miksi ei olisi, aika harva toivoo olevansa ”ei hyvinvoiva”. Luonnollisesti ne ”seitsemän kikkaa kohti parempaa vointia” kiinnostaa kaikkia. Jos hyvinvointiin voi ostaa valmennuksen, niin vielä parempi. Ja jos tämä valmennus on netissä, sehän tarkoittaa, ettei kotoa tarvitse lähteä.

Uskon, että monet ovat saaneet myös apua näistä yksittäisistä ”kikoista” ja valmennuksista. Ja joillain nälkä kasvaa syödessä: voisiko sitä voida vielä paremmin? Matka kohti entistä parempaa minää ja hyvinvointia voi alkaa. Kilpajuoksu näyttää varmasti aika kipeältä ulkopuolisen silmin.

Yhtä lailla monet ovat menettäneet rahansa näihin hyvinvointivalmennuksiin, ja käteen on jäänyt pettymys omasta saamattomuudesta, mikä hävettää varmasti. Niinpä sitä korjaamaan saatetaan ostaa uusia valmennuksia; ehkä enemmän itsen kuuntelua korostavia. Kun sekään valmennus ei ihan istu omaan tarvemaastoon, löytyy varmasti vielä parempi jostain. Valmennusten suurkuluttaja ei huomaa olevansa oravanpyörässä, mutta monien ulkopuolisten mielestä touhu vaikuttaa aika kipeältä. Näin ajatellen Salmenniemi on varmaan oikeassa: hyvinvointiin voi sairastua.

Niin kutsutut totuudet, joita jokainen puhuja, kirjoittaja ja kokija tietää omaan juttuunsa kuuluvan, tarvitsee seurakseen kriittisen puhujan, kirjoittajan ja kokijan. Kriittinen puoli ei ole vain negatiivinen alas ampuja, vaan auttaa hahmottamaan asioista ne puolet, joita itse ei näe. Se auttaa näkemään ne varjoon jäävät puolet, jotka olisi tervettä nähdä, mutta huumassa ei halua eikä kykene hahmottamaan. Positiivinen voi olla positiivista vain, jos sen rinnalla kulkee kriittinen pohdinta. Muutoin se on höttöistä, unelmista puhumista, ristiriitaista ohjeistusta ilman todellisuustajua. Ihan samalla tavalla negatiivinen tarvitsee kriitikon rinnalle. Muutoin se tallaa alleen hyvät aikeet ja pienet stepit kohti jotain itseä suurempaa.

Joskus tämä kriittinen ääni tulee asiantuntijoiden suusta. Hyvä niin.

Milloin liika on liikaa?

Työssäni kohtaan ihmisiä, jotka ovat kokeneet kovia. Tiedämme, että traumoista voidaan selvitä. Psykoterapian tutkimusnäyttö on tästä jo vahvaa. Menneisyyden haamut ja muistot, jotka haluaa haudata, vaivaavat ja onnistuvat osin salakavalastikin pilaamaan vallitsevan hetken. Hyvä, että tähän on ammattiapua tarjolla.

Kohtaan myös ihmisiä, joille nykyhetki tuo eteen lähes jatkuvalla syötöllä kohtuuttomia tilanteita. Enkä nyt puhu pelkästä tulkinnasta, vaan olosuhteista, ympärillä olevien ihmisten tekemisistä ja tekemättömyydestä. Ainakin kliinisessä työssä ja työterveydessä toimiville psykologeille tämä on tuttua. Työssä tuntuu, että hyökyaallot seuraavat toinen toisiaan. Juuri kun edellisestä sotkusta selvisi, on edessä uusi – ja pahempi. Elämässä yhteensattumat romuttavat hyvät suunnitelmat toistuvasti. Parisuhteessa tuntuu, että eteen tulevat ongelmat eivät ratkea, vaikka tekisi mitä.

Jäin miettimään kohtuullisuuden ja kohtuuttomuuden rajapintaa. Joskus tuntuu, että liika on liikaa. Ei kukaan jaksa kohtuuttomuuksia kantaa sairastumatta. Joskus tuntuu itsestäkin, että kannattaisiko ko. asiakkaan vain lähteä ja vaihtaa työtä, parisuhdetta tai paikkakuntaa. Se olisi helpompaa. Esimerkiksi, mikä työ on niin arvokasta, että sen takia kannattaa menettää oma terveys?

Silti kokemukseni mukaan monet jäävät. Taistelevat. Sinnittelevät kohtuuttomissa olosuhteissa. Vain pelkän toivon avulla. Ehkä tämä tästä. Kyllä tämä vielä muuttuu. Katsotaan vielä hetki. Myönnän toki, että itsekin olen sitä mieltä, että isojen kriisien keskellä ei kannata tehdä isoja päätöksiä – mutta silti.

Lähes joka kerta ihmisten sinnittely myös on kannattanut. Asioihin on tullut tolkku. He ovat löytäneet uusia ratkaisun avaimia. Tuskan aallot ovat pienentyneet ja uusi ovi on auennut. Joskus myös niin, että ovi aukeaa muualle: pois siitä, missä oli. Mutta yhtä lailla myös kohti sitä, missä oli. Entistä ehyempänä, valmiimpana ja varmempana. Tietäen omat rajansa ja uutta oppineena.

Kyllä ihmismieli on käsittämättömän laaja ja mysteerinen maasto, josta voi näköjään ammentaa kohtuuttomasta kohtuullista.

Nuorten usko itseen

Minulla on ollut ilo työskennellä niin taiteen kuin urheilun puolella monen nuoren kanssa, jolla on tavoitteena valloittaa maailma ja saavuttaa menestystä urallaan. Olen myös kartoittanut, miten he voivat henkisesti sekä mitä mahdollisia esteitä heidän mahdollisuuksiensa edessä on.

Esille on noussut muun muassa usko itseen, omaan pystyvyyteen ja opettajien sekä valmentajien tuen merkitys. Ei mitenkään yllätyksellisiä asioita valmentautumisen psykologian näkökulmasta.

Se, mikä itseni yllättää – oikeastaan aina – on nuorten kyky hahmottaa, minkälaisia asioita heidän tulee muuttaa ja kehittää itsessään ja toimintaympäristössään.

Se, mikä yllättää,

on heidän taitonsa terävällä katseella huomata oleellinen,

on heidän kykynsä huomata kehitettävät yksityiskohdat,

on heidän taitonsa kertoa, mitä tarpeita heillä on

on heidän omistautumisensa pohtimaan omaa osallisuuttaan tilanteessa, jossa he ovat ja

heidän halunsa lähteä kokeilemaan askelia, jotka he näkevät merkittävinä parannuskeinoina.

On hienoa huomata, että nuorilla on uskoa itseen ja siihen, että asioihin voi tulla muutos. Kun heille antaa tilaa rakentaa omanlaista ja itselle sopivaa maastoa, he tekevät sen. Luonnollisesti rinnalla on hyvä olla aikuisia, jotka ovat tarvittaessa käytettävissä ja jotka auttavat tämän maaston rakentamisessa.

Nuoret ovat joustavia, joten oma sisäinen mielen maasto voi muuttua nopeastikin. Samalla pieteetillä he luovat oppimis- ja harjoittelumaastosta onnistumista ja innostumista mahdollistavaa.

Olen ollut todistamassa monien valmentajien ja opettajien kanssa tällaista työtä. Nuorissa on jotain mallinnettavaa myös meille keski-ikäisille, jotka tallaamme omine luutuneine käsityksinemme. ”Kun on ennenkin tehty ja on toiminut”, ei pidä paikkansa. Se, mikä on joskus toiminut, ei tarkoita, että se toimisi nyt – ja vaikka toimisi, se ei tarkoita, että se on ainoa oikea tapa tehdä. Se, mikä oli joskus hyvää, ei välttämättä ole enää. Tässä ajassa nuoret tietävät, mitä tarvitsevat, kun heitä kuullaan ja heidän näkemyksilleen annetaan arvoa. Tässä uskossa on jotain sellaista, josta haluaa palan itselle. Onnekseni näitä paloja on tarjolla.

Johtajuus urheilussa

Olin eilen puhumassa urheilulääketieteen illassa Kouvolassa. Samaisessa tapahtumassa minulla oli ilo kuunnella jääkiekkovalmentaja Jussi Ahokkaan puheenvuoroa psyykkisen valmennuksen merkityksestä joukkueurheilussa. Hän puhui myös omasta johtamistavastaan ja joukkueen sisäisestä johtajuudesta.

 Jäin miettimään tätä johtajuutta urheilussa ylipäätään.

 Johtajuutta voi määritellä monella tapaa. Itse ajattelen sen olevan ryhmän yhteinen luomus, joka voi myös muuttua ajan saatossa. Se sisältää käsityksiä hyvästä (itsen ja muiden) johtamisesta, toiveita ja odotuksia sekä toimintaan jalkautuneita tapoja, jotka haastavat jatkuvalla syötöllä käsityksiä siitä, mikä on oikeasti mahdollista. Kun toiminnalla on tavoitteita, valtaa tulee käyttää, jotta tavoitteisiin päästään. Oleellista onkin hahmottaa, tiedostaa ja sitoutua siihen, millä tavoin ryhmä johtaa itseään kohti tavoitteita. Urheilussa valmentajilla (oli sitten kyseessä psyykkinen-, fysiikka-, pää- tai lajivalmentaja) on tässä iso rooli. Toisin sanoen, millaisen mahdollisuuden valmentaja antaa ryhmälle luoda omanlaistaan kulttuuria. Taustalla tukien ja auttaen pääsemään kohti ryhmän itse asettamiaan tavoitteita.

 Urheilussa johtajuus näyttäytyy eri tavalla. Esimerkiksi joukkueessa pystyvyydentunteen paras tukipilari voi olla se joukkueenjäsen, joka ei ensi sijaisesti edes ole kilpailevassa kokoonpanossa. Yhtä lailla johtajuus muuttuu ja muokkautuu, toisin sanoen, roolit muuttuvat. Se, joka johtaa edestä tai ottaa vastuuta yhteisen tsempin luomisesta, vaihtuu tilanteen mukaan.  Tilanteet tulevat ja menevät, parhaimmillaan johtajuus ryhmässä on kuin elävä organismi, joka reagoi sen mukaan, mitä milloinkin tarvitaan.

 Kun näin katsoo johtajuutta, valmentajienkin rooli muuttuu sen mukaan, mikä on oleellista joukkueelle tai ryhmälle. Kun ryhmän jäsenille on selkeää, miksi ryhmä on olemassa ja mikä sen merkitys on, valmentajien tulee joustaa sen mukaan, mitä ryhmä/joukkue milloinkin tarvitsee. Toisin sanoen, jossain kohtaa valmentajan rooli on seurata sivusta, osallistua toimintaan jäsenenä, ei johtajana. Jossain kohtaa johtohahmot löytyvät muualta, vaihdellen sen mukaan, mikä on tarpeellista eteenpäin menemisen suhteen.

 Tämä ei tarkoita sitä, etteikö itse lajia harjoiteltaisi tai etteikö harjoituksissa tehtäisi tosissaan töitä. Se tarkoittaa sitä, että valmentajat eivät ole hierarkiassa yhtään sen ylempänä kuin urheilijatkaan. Heidän osaamisensa asettautuu kohtaan, jossa sitä tarvitaan.  Toiminta perustuu joustavuuteen, siihen mitä tarvitaan kulloisellakin hetkellä. Toiminnan laatu pysyy hyvänä, koska ryhmä reagoi herkästi muutoksiin. Se on hereillä sen suhteen, mikä auttaa siinä hetkessä viemään ryhmää eteenpäin kohti tavoitteita, joita se on itselleen asettanut.  

 Tiedän, että tämä haastaa monella tapaa valmentautumisen perusteita. Urheilussa on meillä tähän yleisesti ottaen matkaa. Myös itselläni. Uskon silti vahvasti, että tällainen kulttuuri luo itsessään onnistumista ja potentiaalin käyttöönottoa. Toki reittejä kohti voittoja ja menestystä on monia, mutta olisiko aika pohtia johtajuutta uudella tavalla?

Huippu-urheilija, sankarihahmo?

Tämän päivän Helsingin Sanomissa (20.9.2019) kuvattiin ”Kunnian päivä” ohjelmaa, jossa muistellaan suomalaisurheilijoiden voitonhetkiä sekä matkaa siihen, upeat hetket ja vastoinkäymiset rintarinnan. Oletan, että kohokohtana on voitto ja menestys.

Jäin miettimään asiaa sankaritarinana. Sankaritarinoissa juonen kulku on kutakuinkin sama. Alussa sankari voi näyttäytyä ehkä jopa hieman heikommassa valossa kuin kilpakumppaninsa. Usein tarinan kulkuun kuuluu se, että sankari osataan poimia jo tarinan alussa: hän onnistuu ja saa huomiota omalla hyveellisellä, oikeudenmukaisella ja rehdillä toiminnallaan. Perinteinen sankaritarina etenee kuitenkin niin, että hän joutuu jossain kohtaa pahoihin vaikeuksiin, ehkä häpeämään omaa toimintaansa tai vähintään näyttää siltä, että hän on häviöllä suhteessa ”vihollisiin”, kunnes tarinan loppupuolella viimeisessä ”taistossa” kuitenkin voittaa ja osoittaa näin toiminnallaan sankaruutensa.

Jotain samaa voi nähdä huippu-urheilijoissa: ”harjoittelee uupumuksen rajoilla, tulosta ei tulekaan siellä, missä odotti, jaksaa jatkaa ja vie koko potin seuraavassa tärkeässä kilpailussa”. Upea tarina, joka vahvistaa ”suomalaisen sisun” merkitystä tavoitteiden saavuttamisessa.

Olen ollut mukana työni puolesta monessa upeassa ”sankaritarinassa”, joka noudattaa edellä mainittua draaman kaarta. Yhtä lailla olen ollut mukana monessa tarinassa, jonka ”sankaruus” voidaan nähdä vasta niin kutsutusti ”uudelleen kirjoituksen” jälkeen. Tarinassa, jossa ihminen on särkynyt, menettänyt otteen siitä, mitä on ja mitä haluaa enää olla. Tarinassa, jossa urheilu vei enemmän kuin antoi. Tällaisessa tarinassa sankari ei saa jäädä yksin selviytymään. Sankari, huippu-urheilija tai valmentaja ja ennen kaikkea ihminen, tarvitsee apua. Onneksi meillä alkaa olla jo Suomessa kliiniseen urheilupsykologiseen työhön erikoistuneita terveydenhuollon ammattilaisia. Myös itse olen perustanut tällaisen urheilijoiden, taiteilijoiden ja huippusuorituksen parissa työskentelevien henkisen hyvinvoinnin ja terveyden aseman. On tärkeää, että apua saa matalalla kynnyksellä, ammattiapua selviytyä ja uudelleen määrittää itsensä ja elämänsä.

Nämä tarinat urheilusta kirjoitetaan vasta toipumisen jälkeen. Sankaritarinoita, sanoisin.

Milloin asia on käsitelty loppuun?

Siivosin arkistoja ja löysin valmentajien mentorikoulutuksen jäljiltä omia muistiinpanojani. Siellä vastaan tuli kysymys, jota koulutettavien valmentajien kanssa pohdimme: Milloin asia on käsitelty loppuun?

Kysymys on tärkeä ja erittäin hyvä niin johtamisessa, valmentamisessa, psykoterapeuttisessa työskentelyssä kuin ihmiselämässä ylipäätään.

Pariskunta palaa riidoissaan samoihin vanhoihin asioihin, vaikkei lähtisi möyrimään niissä, muistaa ne kuitenkin. Urheilijat puhuvat keskenään ikäväksi kokemistaan tilanteista, saaden saman tunnetilan pintaan, vaikka muutoin asia ei vaivaisi. Työntekijä palaa jokaisessa kehityskeskustelussa palkka-asiaan, vaikka tietää, ettei siihen tule muutosta. Sparrattava haluaa käsitellä samaa asiaa uudestaan ja uudestaan, löytäen siitä aina uusia kulmia. Kuulostaako tutulta?

Onko edellä mainitut asiat jääneet kesken? Päällisin puolin vaikuttaa, että ovat: jos asia on käsitelty loppuun, tarvitseeko siihen enää palata? Ja jos palaa, sehän on merkki siitä, että jotain on jäänyt vaivaamaan, eikö?

On mielenkiintoista, miten kukin meistä määrittelee sen, milloin asia on loppuun käsitelty. Ihminen voi kokea olevansa hyvinkin onnellinen ja tietyt asiat voivat ”triggeröidä” olo- ja tunnetilan, jossa me tiedämme olevamme heikoilla jäillä, vaikka asia olisi käsiteltykin. Tällöin tarvitsemme siihen ”sisäistä vastuullista ja tervettä aikuisen ääntämme” (pariskunta). Tunnetiloja on helpohkoa saada nousemaan muistoista, niin miellyttäviä kuin epämiellyttäviäkin. Tunnetilat myös yhdistävät, porukalla niitä on mukava jakaa. Kukin kuitenkin voi tietää, että jakaminen ei muuta todellisuutta. Tässä ja nyt on kaikki hyvin, tai tapahtumasta selvittiin. Muutoinhan sitä ei voisi muistella. Edelleen häpeälliseksi ja traumaattiseksi koettua asiaa ei mielellään jaeta (urheilija). Tiedämme useimmiten, mitkä asiat ovat mahdollisia ja mitkä eivät. Aina voi kuitenkin vastata samalla tavalla kuin aiemmin, jos kysytään, vaikka lopputuloksen tietääkin (työntekijä). Joistakin asioista puhuminen voi näennäisesti olla puhumista kyseisestä asiasta, mutta onkin jo ihan toisen asian käsittelyä. Ihminen voi puhuessaan jostain, käsitellä itseen liittyviä tematiikkoja eri kulmilta. Yhden asian käsittely johtaa toiseen, vaikka esimerkki pysyisi samana (sparraus).

Toki yhtä lailla asiat voivat olla kesken. Asiat vaivaavat, keho tuntee ja mieli tietää sen. Jotkut asiat voivat olla kesken koko elämän ajan. Joitain asioita ei saa loppuun käsiteltyä, vaikka haluaisi.

Ehkä oleellista onkin pohtia, mikä merkitys esillä olevalle asialle värittyy, jos kokee, että se on kesken. Yhtä lailla, kun sille, jos kokee, että asia on loppuun käsitelty.

Tahtoa vai taitoa?

Minulla on ollut ilo sparrailla osaavia ja ammattitaitoisia valmentajia. Ei ole harvinaista, että keskusteluissa viipyillään tahdon ja halun sekä toisaalta taidon ja saavutettujen tulostasojen parissa. Usein keskustelu päätyy halun ja tahdon voittoon. Taidon saavuttaminen alkaa näyttäytyä jopa esteenä kehittyä lisää.

Jäin miettimään asiaa huippusuoriutumisen näkökulmasta – liittyi tämä sitten taiteeseen, urheiluun tai vaikkapa teknologiseen huippuosaamiseen.

Luonnollisesti taitoa ja sen oppimista tarvitaan. Jos orkesterin jäsen ei osaa lukea nuotteja tai koripalloilija ei tiedä, mitä pallolla tehdä, on hänen vaikea toimia, vaikka halua olisi. Toisaalta taitavakaan nuotin lukija ei saa musiikkia elämään, vaikka harjoittelisi kuinka monta tuntia tahansa, jos siitä puuttuu niin kutsuttu sielu. Mekaaninen soitto eroaa soitosta, jossa soittaja elää soiton sisällä. Yhtä lailla taitavinkaan korintekijä ei pärjää pelissä, jos hän ei ymmärrä pelin luonnetta ja halua aidosti oppia sitä. Hän yrittää heittää aina korin, jos saa pallon. Lyhytnäköisesti fiksua. Siitähän koripallossa on kyse. Huipputasolla valitettavasti tällainen pelaaja on helppo plokata pois. En tarkoita, etteikö tällainen tekeminen johtaisi hyväänkin. Johtaa varmasti. Mutta sen suurin puute on potentiaalin hyödyntämättömyys, jota olisi ollut käytettävissä.

Tästä pääsemme tahtoon ja haluun.

Huipputekemisen ytimessä oma on halu. Halu lähteä kokeilemaan, katsoa, mihin rahkeet riittävät. Tällöin tekemisen keskiössä on halu kokeilla, yrittää, kokeilla uutta – ja perinteisellä jargonilla sanottuna: kömmähdykset, virheet ja epäonnistumiset. Ne kuuluvat asiaan, ilman sen enempää pohdintaa. Ei virheinä tai epäonnistumisina, vaan osana kokeilun ja yrittämisen halun elämää.

Kun tavoite on saavuttaa jotain erinomaista, emme koskaan voi tietää, mikä olisi juuri oikea polku siihen. Mutta uskallan väittää, että todennäköisemmin se onnistuu, kun oma halu kokeilla, yrittää uutta ovat aidon oikeasti tärkeämpää kuin varsinaisen taidon oppiminen.

Väitän myös, että varsinainen taito on näin ajateltuna jotain suurempaa kuin edes osaamme ajatella. Toisin sanoen, jos päämäärä ohjaa taidon oppimista, jotain jää puuttumaan.