Olin eilen puhumassa urheilulääketieteen illassa Kouvolassa. Samaisessa tapahtumassa minulla oli ilo kuunnella jääkiekkovalmentaja Jussi Ahokkaan puheenvuoroa psyykkisen valmennuksen merkityksestä joukkueurheilussa. Hän puhui myös omasta johtamistavastaan ja joukkueen sisäisestä johtajuudesta.
Jäin miettimään tätä johtajuutta urheilussa ylipäätään.
Johtajuutta voi määritellä monella tapaa. Itse ajattelen sen olevan ryhmän yhteinen luomus, joka voi myös muuttua ajan saatossa. Se sisältää käsityksiä hyvästä (itsen ja muiden) johtamisesta, toiveita ja odotuksia sekä toimintaan jalkautuneita tapoja, jotka haastavat jatkuvalla syötöllä käsityksiä siitä, mikä on oikeasti mahdollista. Kun toiminnalla on tavoitteita, valtaa tulee käyttää, jotta tavoitteisiin päästään. Oleellista onkin hahmottaa, tiedostaa ja sitoutua siihen, millä tavoin ryhmä johtaa itseään kohti tavoitteita. Urheilussa valmentajilla (oli sitten kyseessä psyykkinen-, fysiikka-, pää- tai lajivalmentaja) on tässä iso rooli. Toisin sanoen, millaisen mahdollisuuden valmentaja antaa ryhmälle luoda omanlaistaan kulttuuria. Taustalla tukien ja auttaen pääsemään kohti ryhmän itse asettamiaan tavoitteita.
Urheilussa johtajuus näyttäytyy eri tavalla. Esimerkiksi joukkueessa pystyvyydentunteen paras tukipilari voi olla se joukkueenjäsen, joka ei ensi sijaisesti edes ole kilpailevassa kokoonpanossa. Yhtä lailla johtajuus muuttuu ja muokkautuu, toisin sanoen, roolit muuttuvat. Se, joka johtaa edestä tai ottaa vastuuta yhteisen tsempin luomisesta, vaihtuu tilanteen mukaan. Tilanteet tulevat ja menevät, parhaimmillaan johtajuus ryhmässä on kuin elävä organismi, joka reagoi sen mukaan, mitä milloinkin tarvitaan.
Kun näin katsoo johtajuutta, valmentajienkin rooli muuttuu sen mukaan, mikä on oleellista joukkueelle tai ryhmälle. Kun ryhmän jäsenille on selkeää, miksi ryhmä on olemassa ja mikä sen merkitys on, valmentajien tulee joustaa sen mukaan, mitä ryhmä/joukkue milloinkin tarvitsee. Toisin sanoen, jossain kohtaa valmentajan rooli on seurata sivusta, osallistua toimintaan jäsenenä, ei johtajana. Jossain kohtaa johtohahmot löytyvät muualta, vaihdellen sen mukaan, mikä on tarpeellista eteenpäin menemisen suhteen.
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö itse lajia harjoiteltaisi tai etteikö harjoituksissa tehtäisi tosissaan töitä. Se tarkoittaa sitä, että valmentajat eivät ole hierarkiassa yhtään sen ylempänä kuin urheilijatkaan. Heidän osaamisensa asettautuu kohtaan, jossa sitä tarvitaan. Toiminta perustuu joustavuuteen, siihen mitä tarvitaan kulloisellakin hetkellä. Toiminnan laatu pysyy hyvänä, koska ryhmä reagoi herkästi muutoksiin. Se on hereillä sen suhteen, mikä auttaa siinä hetkessä viemään ryhmää eteenpäin kohti tavoitteita, joita se on itselleen asettanut.
Tiedän, että tämä haastaa monella tapaa valmentautumisen perusteita. Urheilussa on meillä tähän yleisesti ottaen matkaa. Myös itselläni. Uskon silti vahvasti, että tällainen kulttuuri luo itsessään onnistumista ja potentiaalin käyttöönottoa. Toki reittejä kohti voittoja ja menestystä on monia, mutta olisiko aika pohtia johtajuutta uudella tavalla?