”Sittemmin uransa lopettanut Janne Puhakka antoi Helsingin Sanomille avoimen haastattelun ensimmäisenä suomalaisena miesjääkiekkoilijana, joka uskaltaa julkisesti kertoa omana itsenään homoseksuaalisuudestaan” (mtvuutiset.fi, 27.10.2019)
”Tanskalainen jääkiekkomaalivahti Jon Lee-Olsen on yksi harvoista homoudestaan kertoneista ammattijääkiekkoilijoista (hs.fi, 20.10.2019)”.
Tätä edellinen paljastus taisi olla uimari Ari-Pekka Liukkosen, vuodelta 2014. Muistan sen, koska pidimme tuolloin Psykologia 2014 kongressissa työpajan aiheesta ”seksuaalivähemmistöt urheilussa”. Video haastattelin mm. A-P Liukkosta ja Tiia Hautalaa ko. työpajaa varten aiheesta.
Paljastukset ja nk. ”kaapista ulos tulot” saavat medianäkyvyyttä, koska niitä pidetään merkittävinä, kiinnostavina ja rohkeina avauksina. Vastaanotto näillä avauksilla on ollut etupäässä hyvää, mikä on hieno asia.
Jäin kuitenkin miettimään, miten ihmisen seksuaalinen suuntautuneisuus voi olla niin merkittävä asia, että siitä pitää erikseen puhua ja nostaa esille. Minusta se kertoo siitä, että käsityksemme ja uskomuksemme urheilussa ovat näiltä osin aika rajoittuneita ja vinoutuneita. Onko edelleen niin, että automaattinen oletus on nk. hetero-olettamus. Toisin sanoen mies tykkää naisesta ja nainen miehestä. Se on normi ja normista poikkeaminen on vähintään hämmentävää ja joskus jopa ei-toivottavaa. Yhtä lailla se voi kertoa siitä, että stereotyyppiset käsitykset ja erilaiset myytit liittyen seksuaaliseen suuntautumiseen eri urheilulajeissa tekevät uutisista merkittäviä, tyyliin ”tietyissä lajeissa on homoja ja tietyissä lajeissa ei”.
Vaikka urheilukulttuuri on mennyt avoimempaan, läpinäkyvämpään ja tasa-arvoisempaan suuntaan, töitä on edelleen tehtävä. Niin pitkään, kun yhdenvertaisuus ei toteudu, paljastuksia tarvitaan. Edelläkävijöitä, jotka avaavat ovia muille. Paljastukset edellyttävät rohkeutta. Esille tulija ei voi tietää, miten häneen suhtaudutaan. Hänen on vain luotettava, että parempi näin kuin olla hiljaa. Onneksemme näitä ihmisiä on.