Mittari isäntänä vai renkinä?

HS:ssa oli sunnuntaina (2.2.2019) mielenkiintoinen artikkeli ”kansalaisen mittareista”. Siinä kulttuuriantropologi Natasha Schüll  kertoi, miten kunkin kansalaisen tulee itse huolehtia omasta terveydestään ja miten terveyttä ja hyvinvointia pyritään tukemaan eri mittareiden avulla. Artikkelin mukaan markkinat ovat hyvät, vaikka suurimmasta osasta sovelluksia ei ole tutkittua tietoa.

Ihmiset saavat mittareiden avulla palautteen nukkumisesta, palautumisesta, stressireaktioista, liikkumisesta, syömisestä ja jopa ryhdistä. Tavallaan mittarit parhaimmillaan auttavat ja antavat uutta suuntaviivaa oman hyvinvoinnin edistämiseen. Esimerkiksi rannemittari voi vilkuttaa punaista, jos olet ollut liian pitkän paikallaan tai sormus kertoo, miten hyvin olet nukkunut viime yön.

Jäin kuitenkin miettimään tätä teknologian kehitystä ja sitä, miten siitä voi tulla huono isäntä. Pahimmillaan ihminen siis ulkoistaa itsensä omasta kehosta ja sen tuntemuksista kokonaan. Esimerkiksi ryhti ei tunnu huonolta, mutta on, jos kone niin sanoo. Rasitusta ei tunne kehosta, mutta näkee sen mittalaitteesta. Ei ole harvinaista, että oma keho on itselle vieras; tunteiden tuntumista on vaikeaa tunnistaa, kehon tuntemukset ovat vieraita. Mieli ajatuksineen on vieraantunut kehosta kokonaan. Yhteys itseen on vain laitteen kautta. ”uskon, jos mittari niin väittää”.

Voisiko olla mahdollista ulkoistaa kaikki koneen valtaan? Toisin sanoen mitä, jos olisi laite, joka tökkää itseä, jos suusta meinaa päästä sammakko. Ainakin vuorovaikutussuhteet olisivat tasaisempia. Mitä jos menisi vielä pidemmälle: laite osaisi myös rajata ajatuksia: tökkäisi, jos meinaa ajatella jotain ikävää tai haitallista. Kyllä ajatuksia voi ja kannattaa yrittää hallita.

Vapaan mielen näkökulmasta kummallista edes ajatuksena. Miksi ei voisi ajatella ja kokea, kuten kokee. Jos kone olisikin säädetty niin, että se tökkää vain, jos itse on määritellyt ajatukset huonoiksi.

Luovuus ja vapaus estyisivät toki, mutta ainakin sitä huolehtisi hyvinvoinnistaan, kuten nykyajan ihmisten tulee tehdä. Miten pitkään olisi onnellinen, kun joku toinen (siis kone) määrittelisi sen, mitä ajattelet ja teet?

Mittari ovat hyvä renki, mutta huono isäntä. Se, että kuvittelee tuntevansa itse oman kehonsa ja omat tuntemuksensa, voi olla pelkkä vääristymä. Todellisuudessa on voinut tulkita kaiken väärin. Yhtä lailla mittarien avulla voi oppia siihen, että ei enää osaa tehdä mitään, jos mittalaite on rikki. Niin kaukana on jo omasta kehostaan ja sen tuntemuksista. Ehkä keskitie on tässäkin se ydin. Mittalaite voi kannustaa pitämään huolta itsestä, kun se ei muutu ahdistavaksi pakoksi. Yhtä lailla oman kehon kuuntelu on tärkeää, jotta tietää rajansa.

Rajat itseilmaisulle

Viikon alussa jalkapallovalmentaja Marianne Miettinen kertoi, että hänelle oli lähetetty paskaa kirjekuoressa työpaikalle pari päivää sen jälkeen, kun U20 maajoukkueen kokoonpano oli julkaistu. Suomessa myös muutama poliitikko on kokenut saman. Valitettavasti ei ole harvinaista, että julkisuudessa esiintyvä, valtaa käyttävä ja/tai huippu-urheilussa toimiva valmentaja saa joiltain kansalaisilta paskaa niskaansa, jos he ovat tyytymättömiä.

Jäin miettimään tätä kansakunnan osaa, joka katsoo oikeudekseen tehdä mitä tahansa. Mikä ihmismielessä vääristyy, kun lähtee tällaiseen pahantekoon?

Urheilu herättää meissä tunteita. Sehän on hyvä maasto käsitellä riittävän kaukaa hankalaksikin koettuja tunteita: parhaimmillaan itse on osa upeaa tarinaa ja pahimmillaan voi haukkua ne tollot, jotka on valittu kilpailuun ja jotka eivät osaa yhtään mitään.

Tällainen raivo, mikä voi herätä, ei kuulosta enää terveen aikuisen raivolta, jossa itsesäätely pelaa ja ihminen ymmärtää, mitä voi tehdä ja mitä ei voi. Se kuulostaa paremminkin pienen lapsen raivolta, jossa ei ole rajoja. Pikku lapsella ymmärrettävää ja normaalia, aikuisella ei.

Varmaan moni meistä katuu joitain tekojaan. Jos tekee väärin, herää syyllisyys, katuu tekojaan ja haluaa hyvittää ne. Hyvä niin.

Harmillisen usein näissä raivopäissä, jotka näkevät oikeudekseen tehdä mitä haluavat, syyllisyyden tunnetta ei ole tai jos on, se on liian sietämätöntä ja sitä ei kestä. Siksi siitä paetaan ja vältellään. Kun tunnetta ei kestä, raivo ottaa jälleen vallan. Omia oikeuksia puolustellaan tavalla, joka tukee omaa näkökulmaa. Niinpä hyökätään uudelleen, esimerkiksi tätä lukiessa: ”paraskin puhuja, v…u sinä mitään tiedä. Pitänee lähettää paskanpuhujalle paskaa”.

Ulkopuoliselta tämä kuulostaa järjettömältä toiminnalta, mitä se toki onkin. Sisäisen dynamiikan näkökulmasta katsottuna herää huoli: miten vaikeaa voi olla omien tuntemusten ja oman itsensä kanssa. Ulkopuolelta tällainen ihminen vaikuttaa jopa vaaralliselta: lähipiiri voi olla helisemässä. Koskaan ei voi tietää, mikä raivon herättää, joten muut ovat varpaillaan. Surullista.

Se, että asiat eivät mene niin kuin toivoi, herättää jopa koston tunteita. Se on varsin inhimillistä ja normaalia. Se, miten tunteisiin reagoi ja mitä tekee, edellyttää rajoja, joita kukin voi itse hallita.

Suomi on vapaa maa ja itseilmaisuun on oikeus. Oikeuteen ilmaista itseä kuuluu myös rajat. Ihan mitä tahansa ei voi sanoa, saati tehdä. Miettikää yhteiskunta, jossa kaikki saisi tehdä, mitä haluaa? Eihän siitä mitään tulisi. Esimerkiksi paskan lähettäjä etsittäisiin ja piestäisiin. Hän toki tekisi vastaiskun ja hyökkäisi takaisin. Jotkut kutsuvat tällaista sotatilaksi. Siksi meillä on rajat, valitettavasti kaikki eivät tätä ymmärrä, saati pysty noudattamaan.

Itse valittu - helpompi sietää

Toimin monen valmentajan sparraajana, coachina tai työnohjaajana. Valmentajan suusta ei ole harvinaista kuultavaa, että olosuhteet, johto tai joku muu asia toimintaympäristössä aiheuttaa päänvaivaa. Ne koetaan esteinä, vähintään hidasteina, tai ainakin kuluttavina vaativuustekijöinä.

Ne, jotka työskentelevät urheilussa, tietävät, että se on poliittinen toimintaympäristö. Jokaisella toimijalla on jollain tavalla ”oma lehmä ohjassa”. Jokaisella toimijalla on oma näkemys siitä, miten asiat olisivat parhaimmillaan ja miten ne kannattaisi tehdä.

Joskus valmentajan näkemykset poikkeavat rajusti siitä, mitä johto näkee tai pitää tärkeänä. Joskus valmentajan eteen tuodaan toimintaympäristöstä tekijöitä, jotka hän kokee ongelmalliseksi. Voi olla turhauttavaa koittaa perustella ja selittää asioita, jotka ovat itselle päivän selviä. Taistelu on turhaa, koska päätökset tehdään muualla. Voi olla todella stressaavaa työskennellä ongelmien parissa, joita itse ei ole valinnut.

Lienee selvää, että on huomattavasti helpompi työskennellä asioiden ja ongelmien parissa, jotka on itse valinnut. Vaikka työ olisi kuinka stressaavaa, se ei haittaa, jos taisteluareena on omavalintainen. Sen sijaan toisten asettamat vaateet ja eteen tuodut ongelmat ovat huomattavasti vaikeampia sietää: niitä ei ole pyytänyt eikä halunnut.

Toisin sanoen, valmennusprosessien ja -tapojen suunnittelu ja toteuttaminen voivat tuntua ikävältä, niitä voi olla liikaa tai niihin voi sisältyä raskaita hetkiä. Mutta kun itse saa päättää, mitä tekee ja miten toimii – ilman ulkopuolisen pakkoa, sen kestää. Jos valmentajan eteen annetaan tehtävät, jotka eivät tunnu mielekkäiltä, aikataulut, jotka tuntuvat huonosti suunnitelluilta ja ihmiset, joiden kanssa yhteistä näkemystä ei synny, ongelmat tuntuvat suuremmilta ja jopa ylitsepääsemättömiltä. Niitä ei meinaa kestää. Ne alkavat syödä. Ulospääsyä ei näy. Itse asiassa ongelmasta puhuminen lisää ongelman suuruutta: kun ei osaa ratkaista, näkee ongelman myös itsessä, mikä lisää ongelmavyyhtiä entisestään.

Sanotaan, että jaettuihin pelikortteihin ei voi vaikuttaa, mutta siihen, miten niillä pelaa, voi. Niille, jotka rämpivät työmaastossa, tuo sanonta ei helpota, mutta siinä on syvää viisautta. Jokainen voi valita, minkä taistelun aloittaa ja minkä ottaa omaksi ongelmakseen. Oman huomion ja tekemisen voi suunnata sinne, mikä tuntuu tärkeältä ja merkitykselliseltä. Karrikoiden, jos olosuhde on huono, huomion voi keskittää harjoituksen laatuun. Ei auta, vaikka kuinka valittaisi olosuhdetta. Harjoituksen laatu taas on ”taistelu/ongelma”, johon voi vaikuttaa ja jonka voi ratkaista. Kun ongelma ja taistelu ovat itse valitut, niihin haluaa panostaa ja sitoutua ja usein tekeminen myös palkitaan. Ei ole turha sanonta, että onnellisia ovat ihmiset, jotka tekevät työtä, eli tekevät töitä merkittäväksi katsomiensa asioiden eteen.

Vain aivojenko takia

Tämän päivän eetos ihmisen toiminnan selittäjänä on aivot. Aivojen toiminnan kautta selitetään, miksi keskittyminen on hankalaa, miksi uni ei tule tai miksi rauhoittuminen ei onnistu. Jos aivojen perushuollosta ei pidä kiinni, tulee ongelmia. Aivot ovat siis oppineet tietynlaiseen ärsykemaastoon ja palkitsemisrutiineihin. Ne muovautuvat tietynlaiseen toimintaan. Pahimmillaan aivot ovat koko ajan perushälytystilassa. Ja näin ihminen toimii kuin robotti ja pahimmillaan uuvuttaa itseensä.

Minusta koko aivoeetos saa kuulostamaan meidät ihmiset roboteilta.

En väitä, etteikö aivoilla olisi merkitystä. Toki on. Ilman aivoja ei voi elää. Mutta ihmisen toiminnan selitys vain aivojen näkökulmasta kuulostaa mekanistiselta.

Mitä jos tilalle laitettaisiin vaikka tilannekohtaiset tekijät. Otettaisiinkin sosiaaliset suhteet ja systeemi, jossa eletään keskeiseksi selittäjäksi.

Toisin sanoen:

Ihmisten on vaikea keskittyä, koska ihmissuhteita on paljon ja ne ovat saatavilla teknisten apuvälineiden kautta jatkuvasti. Näin ollen kohtaaminen tässä ja nyt voi saada kilpailijan ”whatsapp” viestien kautta. Yhteisön normit ovat epäselvät, milloin viesteihin vastataan ja milloin ollaan saatavilla. Ihminen kun on sosiaalinen eläin, hän toki haluaa liittyä kanssakulkijoihin. Tällä hetkellä se onnistuu helposti, vaikka toiselle puolelle maapalloa. Koska elämä ympärillä on läsnä koko ajan, ihminen voi väsyä, pyrkiessään olemaan yhteydessä toisiin.

Mitä, jos selitys olisi ihmisen inhimilliset tarpeet:

Jos ihmisen perustarpeet eivät tule tyydytetyksi, niihin pyrkii saamaan jonkinlaista kompensaatiota muualta. Joskus tällainen menee liian pitkälle ja ihminen ei osaa rajata, mitä tekee ja milloin. Jos esimerkiksi ei ole saanut riittävästi ilmaista itseään sellaisena kuin on, sen voi pyrkiä kompensoimaan olemalla pätevä ja äänessä monessa eri paikassa. Koska tarve ei luonnollisesti tyydyty sekundaarisella toiminnalla, sitä yrittää tehdä lisää, vaikkei se auta. Näin noidankehä on valmis: ihminen uuvuttaa itsensä yrittäessään saavuttaa itselle arvostusta.

Me ihmiset olemme siitä monimutkaisia, että pelkkä tieto siitä, mitä tulisi tehdä ei riitä. Ja toisaalta me olemme sen verran yksinkertaisia, että tarvitsemme selkeän ja yksinkertaisen selityksen, miksi mitäkin tapahtuu.

Peruskysymys, kuka minua ohjaa jää helposti tällaisten – tarpeellistenkin – selitysten taakse. Kuka ohjaa aivojani? Kuka ohjaa minua suunnistamaan tällaisessa systeemissä, jossa olen? Kuka ohjaa minua tunnistamaan omat tarpeeni ja erottamaan ne haluista?

Tämä lienee kuitenkin oleellista, kun mietitään, miten meistä kukin tätä omaa elämäänsä elää. Jokainen kuitenkin itse valitsee, miten on, mitä sanoo ja mitä tekee missäkin kohtaa. Puitteita ei voi aina valita. Tai ainakaan kaikki ei voi. Usein yksinkertaiset peruskysymykset ovat ne kaikkein vaikeimmat: kuka olen ja mikä minua ohjaa.

Flopin ja onnistumisen ero

U20 saavutti upeasti MM-kultaa joulunpyhien aikaan. Uutisointia oli mielenkiintoista seurata: alku oli lähellä floppia, täyskatastrofia ja loppu silkkaa onnistumista ja upeaa pitkällisen pohjatyön tulosta suomalaisessa jääkiekossa.

Jäin miettimään asiaa. Nyt kun joukkue voitti MM-kultaa, on helppo katsoa historiaa ja todeta, että tehty työ kantaa ja on ollut hyvää. Ansaitusti. Yhtä lailla voidaan sanoa, että valmennustiimi on onnistunut työssään. Heille aukeaa varmasti hyvä tulevaisuus jatkossakin. 

Vaikka jossittelua pidetään turhana, joskus sillä on paikkansa. Joskus se auttaa näkemään akanat jyvistä. Joten jossitellaan.

Mitä, jos pikkuleijonat olisi tippunut välierissä pois pelistä? Olisiko suomalainen jääkiekko valmentaminen ollut silloin huonoa – ja lopputulos näkyisi tässä? Vai olisiko kenties kisan loppuminen välieriin tarkoittanut sitä, että valmentajat eivät osaa hommiaan?

Sattumalla on aina osuutensa yksittäisissä voitoissa ja tappioissa. Joskus hirvittää, miten lopputuloksen perusteella arvioidaan koko prosessia. Jokaisessa prosessissa on aina läsnä onnistumisia, jotain sellaista, jota kannattaa jatkaa. Yhtä lailla siellä on sellaista, mitä ei kannata toistaa. Prosesseissa on usein myös sellaista, mikä kantaa vain yhden kerran – siis jotain ainutlaatuista, jota on vaikea – oikeastaan mahdoton mallintaa.

Onnistuneet prosessit - oli lopputulos mikä tahansa – ovat usein ne, jossa asianomaiset itse tuntevat ja tietävät, missä ovat olleet mukana. He ovat itse arvioineet kriittisesti jälkikäteen, mitkä asiat kantoivat, mitä kannattaa kehittää ja mitä muuttaa sekä mitkä ovat opit itselle.

Huippu-urheilussa lopputulos on tärkeä, sitä ei käy kiistäminen. Lopputulokseen vaan vaikuttaa myös tekijät, jotka eivät ole ennakoitavissa, vaikka hyvin valmistautuisikin. Onneksi suomalaisessa urheilussa henkinen valmentautuminen on osa arkea – ainakin etupäässä. Näin siihen kuuluu luontaisena osana myös arvioida tehtyä työtä. Näin myös itse matka saa sille kuuluvan arvon, kuten pitääkin.

Jouluun asettautuminen

Moni kokee, että aika rientää nopeammin, työpäivien pituus venyy, vaikka yrittäisi muuta ja työtehtäviä on enemmän kuin ennen. Vapaa-ajalla ei ehdi olla, kun tulee hoitaa arkirutiinit. Ja kohta on jo joulu. Stressi virittää entisestään ylikierroksilla käyvän kehon uusiin sfääreihin.

Toisaalla meitä valistetaan rauhoittamaan arkea. Ihminen kun voi olla vain yhdessä paikassa kerrallaan, hoitaa vain yhden asian kerrallaan. Läsnäolo- ja tietoisuustaidot ovat vähintään tiedon tasolla jokaisen huulilla. Toisaalta keho tottuu siihen, missä on. Näin ollen rauhoittuminenkin jää suoritukseksi, jossa ajattelee lepäävänsä ja palautuvansa, muttei kykene sitä aistimaan, saati kokemaan.

Jäin miettimään tätä asettautumisen vaikeutta. Tahti kiihtyy ennen joulua. Ikään kuin uusi vuosi tulisi saada aloittaa puhtaalta pöydältä. Kaikki työt, jotka liittyivät edelliseen vuoteen, tulee olla tehty. Jouluna tulee olla puhdasta. Puhtaus ikään kuin korreloisi mielen puhtauteen. Läheisten ja ystävien muistaminen viimeistään jouluna on tärkeää. Jos ei muista, se olisi merkki siitä, ettei välitä. Vaikka moni rationaalisesti ymmärtää, että eihän asia noin ole, sitä silti toimii ikään kuin se olisi.

Keskeneräisyyden hyväksyminen on vaikeaa. Sitä kun toivoo, että asialla on alku ja loppu. Loppu mielellään silloin, kun itselle sopii. Ei ole helppoa jättää asioita puolitiehen. Odottamaan seuraavaa kertaa tai kohtaamista. Tällöinhän sitä joutuu kantamaan osan mukanaan. Irtipäästäminen kun ei joka solulla onnistu.

Asioiden hyväksyminen sellaisena kuin ne ovat, ei ole helppoa. Mieli kun rakentaa huomaamatta odotuksia siitä, miten asioiden tulisi olla. Pettymykset voivat olla suuriakin, kun itse tapahtuma ei vastaa omia odotuksia. Vaateet itselle ja toisille voivat olla sanottua ja tiedostettua todellisuutta paljon suuremmat.

Asettautuminen voi olla vaikeaa, muttei mahdotonta. Joskus se edellyttää tietoista myötätuntoista itsepuhelua siitä, mikä riittää ja mikä kelpaa sellaisenaan. Joskus se edellyttää toisen välittävää viestiä siitä, että saa olla sellaisena kuin on. Joskus se edellyttää tietoisia valintojen tekemisiä suuntaan, joka tekee itselle hyvää ja hetken epämiellyttävän tunteen sietämistä.

Asettautuminen nauttimaan siitä, mitä sillä hetkellä on, tuo juhlan myös joulun odotukseen. Asettautuminen antaa käsillä olevalle asialle, tapahtumalle ja kohdatulle ihmiselle sille kuuluvan arvon. Joulu on asettautumisen aikaa.

Oikein hyvää joulua kaikille lukijoille!

Voiko pienten lasten äiti valmentaa?

Minulla on ollut ilo olla mukana ”Valmentaa kuin nainen” hankkeessa sen alkumetreistä saakka. Naisvalmentajien määrä on lisääntynyt palloilulajeissa ja ylipäätään naisten kiinnostus valmentamiseen. Hyvä niin! Liikuntakeskus Pajulahdessa oli huippuvalmentaja tapaaminen, jossa nousi esille äitiys ja valmentamisen yhdistäminen. Tärkeä asia.

Miten pienten lasten äitiin suhtaudutaan valmennusmarkkinoilla? Tuleeko äidin olla kotona vai voiko hän valmentaa, kun lapset ovat pieniä? Tuleeko työ hoitaa niin, että pienet lapset eivät mitenkään häiritse tai haittaa työntekoa? Toisin sanoen niin, että kukaan ei edes huomaa, onko naisella lapsia vai ei.

Uskon, että tämä on tärkeä ja osin piilossa oleva asia. Uskomukset, mitä on hyvä äitiys ja valmentaminen, estävät osin puuttumasta ongelmien ytimeen. Siis siihen, miten onnistuu yhdistää hyvä äitiys ja hyvä valmentajuus.

Jos äiti haluaa valmentaa, tulisiko hänen (tai hänelle) hankkia lastenhoito valmennustapahtumien ajaksi. Jos äiti valmentaa leireillä, tulisiko pienten lasten olla mukana lastenhoitajan kera. Näin ”äitivalmentaja” ei kantaisi huonoa omaatuntoa siitä, että on erossa lapsista. Jos olisi kyse miesvalmentajasta, kysyisikö joku, että kuka hoitaa lapsiasi, kun olet täällä ja kantaisiko hän huonoa omaatuntoa asiasta?

Luonnollisesti jokaisella naisella on oikeus jäädä äitiyslomalle ja hoitovapaalle. Normaalissa työpaikassa joku muu voi helpommin tehdä poissaolijan työt, mutta valmennus on paljon henkilökohtaisempaa. Voiko joku muu asettua tuosta vaan valmentajan tilalle määräajaksi ja sitten aikanaan taas siirtyä sivuun? Jos haluaa valmentaa samalla, kun haluaa olla omien lasten kanssa, sen ei tulisi olla näin vaikeaa. Ehkä tämä on yksi rakenteellinen ja poliittinen ongelma, johon kukaan ei halua tarttua. Siinä joutuisi vastakkain ”hyvä äiti” uskomusten kanssa ja rakentamaan joustoja valmentamisen maastoon, joihin ei olla totuttu. Valmennustapahtumahan ei vie aikaa kuin muutaman tunnin kerrallaan. Äitiys taas on läsnä joka tunti.

Olkoon tämä keskustelun avaus: miten ratkaisisit asian?

Valmentajan innostajat

Olin eilen HIFK:n järjestämässä valmentajaillassa. Alustuspuheenvuorot olivat hyviä. Tutuksi tuli muun muassa seuran arvot ja tavoitteet. Illan aikana keskustelimme valmentajaporukalla omasta valmentamistamme ja siitä, mitä voisimme itse tehdä paremmin. Olin intoa täynnä illan jälkeen.

Jäin pohtimaan asiaa laajemminkin. Mitkä asiat itse asiassa innostavat valmentajia?

Kun sinulla on aikaa keskustella kollegoiden kanssa, mahdollisuus jakaa ajatuksia ja tilaa pysähtyä pohtimaan omaa tapaasi tehdä töitä ja verrata sitä muiden tekemisiin, se alkaa väistämättä innostaa. Keskustelut ja pohdinnat muiden kanssa saattavat aikaansaada uusia ideoita ja ahaa-elämyksiä sekä mahdollisuuden kokeilla muiden hyväksi havaitsemia menetelmiä omassa työssä.

Kun sinua haastetaan pohtimaan hyvillä kysymyksillä omia valintojasi, se ruokkii tutkimaan omaa tapaa tarkemmin.

Kun kokee kuuluvansa hyvään ja itselle sopivaan porukkaan, se motivoi lähtemään liikkeelle.

Itseensä tutustuminen ja omien toimintatapojen tutkiminen ei välttämättä ole aina helppoa, mutta tutussa ja turvallisessa porukassa on helppo tutkia myös omia ”ei niin hyvin toimivia” puolia.

Kun pääsee alkuun, alkaa virittäytyä kohti uutta. Tällöin alkaa löytää konkreettisia toimia, joita voi lähteä kokeilemaan. Kokeileminen on tekoja ja teot kuitenkin viime kädessä ratkaisevat, millainen valmentaja itse on.

Valmentajaa voi toki innostaa monenlaiset asiat. Varmasti itse valmennustyö ja työskentely motivoituneiden urheilijoiden kanssa jo sinänsä innostaa. Omaan työvireyteen saa kuitenkin piristysruiskuja, kun tapaa kollegoita ja saa pysähtyä pohtimaan itselle tärkeitä asioita. Omia tapoja tuunaamalla saa työhön uutta virtaa. Työn pohtiminen avaa myös mahdollisuuden ”huokoistaa” omaa työtä. Ts antaa itselle aikaa tauottaa, tehdä työstä väljempää.

Pysähtyminen kannattaa. Innostus ja uuden oppiminen syntyy tilassa, jota ei täytetä puolesta, vaan joka täyttyy täyttämättä. Ihan sivutuotteena.

Valmentajan väärinkäytetty valta

Valmentajan toiminnasta on puhuttu julkisuudessa paljon. Puheissa näkyy, miten vaikea teema valmentajan vallankäyttö on. Väärinkäytöksiä ja epäasiallista toimintaa toki moititaan, mutta esiin nostetaan samalla jotain hyvää ja arvokasta. Joskus tuntuu, että ei nähdä metsää puilta.

Huomaan myös itse tätä kirjoittaessani, että pohdin, miten kirjoittaa, jotta asia ei vesity, mutta samalla kukaan ei turhaan syyllistyisi. Toisin sanoen ne valmentajat, jotka muutoinkin pohtivat ja analysoivat omaa toimintaansa, kantavat vastuuta ja toimivat ammattimaisesti, huolimatta siitä tekevätkö sen oman työn ohella vai päätoimisesti, voisivat levätä luottamuksessa. Oma tekeminen riittää. Sen sijaan ne valmentajat, jotka ovat toimineet epäasiallisesti ja toimivat edelleen, ottaisivat itseään niskasta kiinni ja muuttaisivat käyttäytymistään tai jättäisivät valmennustyön.

On helppo syyttää yhtä. Joskus syytökset ovat myös totta. Yksi on syypää ja hänen tulee muuttua. Jos valmentajana huomaat toistuvasti haukkuvasi urheilijaa esimerkiksi ”luuseriksi, josta ei koskaan tule mitään” tai ”Läskiksi, joka ei osaa mitään”, tai jos valmentajana käyt käsiksi urheilijaan tai käytät häntä seksuaalisesti hyväksi, sinä olet syyllinen.

Jos tällainen syyllinen löytyy seurasta tai lajiliitosta, viimeistään valmentajan esimiehen tai ylemmän johdon tulee puuttua asiaan heti, kun tällainen tulee ilmi. Odottaminen tai paremman toivominen ei auta. Se pahentaa tilannetta ja antaa valmentajalle luvan jatkaa epäasiallista toimintaa. Samalla se lähettää viestin urheilijoille, että heillä ei ole väliä ja valmentajalla on rajaton valta: hän saa tehdä, mitä haluaa.

Epäasiallisen kohtelun, seksuaalisen ahdistelun ja väkivallan uhriksi joutuminen voi jättää niin syvät jäljet, että niitä korjataan koko loppuelämä. Kun se tapahtuu harraste tasolla, joka lähtökohtaisesti on iloa tuottava paikka ja johon mennään vapaaehtoisesti, tuntuu se vielä pahemmalta. Niin uhrista kuin läheisistä. Tällaisen toiminnan ylittänyttä valmentajaa ei ole syytä suojella. Hänen uhrejaan sen sijaan tulee. Suojelu edellyttää uskallusta avata suu. Uskallusta puuttua. Huoli pelipaikasta on pieni siihen verrattuna, mikä seuraus ihmisen mielenterveydelle tällaisella toiminnalla on.

Seurassa ja lajiliitossa, siis toiminnassa mukana olevat toimijat ovat puuttumisvastuussa. Toivottavasti seuroissa ja lajiliitoissa on selkeät puuttumiseen liittyvät rakanteet ja toimintamallit, joiden mukaan on helppo edetä. Jos ei ole, ne kannattaa päivittää. Ja jos ei osaa, voi pyytää apua.

Valmentajalla on valtaa. Etupäässä valmentajat myös ymmärtävät tämän. Jos oma tunnesäätely pettää ja huomaa huutavansa suuttuneena urheilijoille, yleensä sitä katuu, pyytää anteeksi ja sen haluaa hyvittää. Yleensä sopuun myös päästään. Valmentajan väärinkäytetty valta sen sijaan ylittää inhimilliset vuorovaikutustilanteet ja jatkuu, koska valmentaja ei tajua tehneensä mitään väärää. Ja koska hän ei muuta toimintaansa, ympärillä olevien ihmisten tulee tehdä sille stoppi.

Avoimuus urheilussa

Urheilussa peräänkuulutetaan avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Tärkeitä asioita, mutta mitä niillä tarkoitetaan?

Avoimuus voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tietoa annetaan sitä haluaville, että kerrotaan asiat, kuten ne ovat - myös koetut tai että päätöksenteon kriteerit ovat julkisia. Läpinäkyvyys on usein avoimuuden yksi määritelmä. Läpinäkyvyys tarkoittaa muun muassa toiminnan kriteereiden julkisuutta ja selkeää kuvaa, onko jokin asia tieteeseen perustuva fakta vai mielipide.

Avoimuus ja läpinäkyvyys ovat yleisiä arvoja ja toimintaperiaatteita urheilussa. Tai ainakaan en ole vielä kuullut kenenkään puhuvan toisin sanoin. Niiden paikkansapitävyyttä arvioidaan ja testataan muun muassa urheilijavalintoja tehtäessä tai valittaessa johonkin työtehtävään ihmisiä.

Olin Porissa ”Valmentaa kuin nainen” – tapahtumassa puhumassa – ja siellä myös valmentajan toiminnassa avoimuus ja läpinäkyvyys sekä päätösten oikeudenmukaisuus puhututti. Tällä hetkellä avoimuus ja läpinäkyvyys puhuttaa mm. Tampereella Minettien toimintakulttuurissa, kun päävalmentajan toimintaa kritisoitiin julkisuudessa.

On hienoa, että toimintaa ohjaavat ylevät arvot. Itse urheilun parissa noin kolmekymmentä vuotta toimineena uskallan väittää, että avoimuus ja läpinäkyvyys ovat puhtaan avoimia ja läpinäkyviä vain niille, jotka päätökset tekevät ja valtaa käyttävät.

On inhimillistä, että toiminnassa mukana olevat pohtivat ja päättävät asioista tuoden julki vain sen, minkä katsovat olevan sen väärti. Toisaalta avoimuuden ja läpinäkyvyyden kannalta se on kyseisistä arvoista kaukana.

Yhtä lailla on inhimillistä, että valtaa pitävien toimintaa ei uskalleta arvostella, koska sen pelätään johtavan oman aseman heikkenemiseen, tai oman tai lapsen urheilu-uran takkuihin. Vaikka valmentaja kuinka toivoisi avoimuutta, ihan avoin ihan kaikesta ei kannata olla, jos urheilija haluaa urheilla, siis saada peliaikaa. Totta monessa lajissa.

Luonnollista on myös kysyä tutuilta tai tunnetuilta tekijöiltä, haluavatko he tulla tiettyihin työtehtäviin ja hommiin mukaan kuin laittaa avoimeen hakuun tehtäviä. Tutut tunnetaan, heidän toimintatavat tiedetään. Joku vieras ulkopuolinen voi sekoittaa pakan tyystin. Inhimillistä sekin. Toki julkisilla varoilla tehtynä kyseenalaista ja kaukana avoimuudesta ja läpinäkyvyydestä.

Toisaalta harvassa organisaatiossakaan julistetaan ulospäin asioita. Ne hoidetaan organisaation sisällä ja mielellään vai niiden kesken, joita asia koskee. Urheilukenttä on siitä poikkeus, että se kiinnostaa ja viihdyttää. Sitä seurataan myös tarkemmin. Siinä tehdyillä valinnoilla on vaikutusta myös muualle. Yksittäisille ihmisille ja yhteisöille.

Vaikkei avoimuus ja läpinäkyvyys toteudu, kuten pitäisi., sitä kannattaa silti pyrkiä vaalimaan ja sitä  kohti kannattaa myös ponnistella.