U20 saavutti upeasti MM-kultaa joulunpyhien aikaan. Uutisointia oli mielenkiintoista seurata: alku oli lähellä floppia, täyskatastrofia ja loppu silkkaa onnistumista ja upeaa pitkällisen pohjatyön tulosta suomalaisessa jääkiekossa.

Jäin miettimään asiaa. Nyt kun joukkue voitti MM-kultaa, on helppo katsoa historiaa ja todeta, että tehty työ kantaa ja on ollut hyvää. Ansaitusti. Yhtä lailla voidaan sanoa, että valmennustiimi on onnistunut työssään. Heille aukeaa varmasti hyvä tulevaisuus jatkossakin.

Vaikka jossittelua pidetään turhana, joskus sillä on paikkansa. Joskus se auttaa näkemään akanat jyvistä. Joten jossitellaan.

Mitä, jos pikkuleijonat olisi tippunut välierissä pois pelistä? Olisiko suomalainen jääkiekko valmentaminen ollut silloin huonoa – ja lopputulos näkyisi tässä? Vai olisiko kenties kisan loppuminen välieriin tarkoittanut sitä, että valmentajat eivät osaa hommiaan?

Sattumalla on aina osuutensa yksittäisissä voitoissa ja tappioissa. Joskus hirvittää, miten lopputuloksen perusteella arvioidaan koko prosessia. Jokaisessa prosessissa on aina läsnä onnistumisia, jotain sellaista, jota kannattaa jatkaa. Yhtä lailla siellä on sellaista, mitä ei kannata toistaa. Prosesseissa on usein myös sellaista, mikä kantaa vain yhden kerran – siis jotain ainutlaatuista, jota on vaikea – oikeastaan mahdoton mallintaa.

Onnistuneet prosessit - oli lopputulos mikä tahansa – ovat usein ne, jossa asianomaiset itse tuntevat ja tietävät, missä ovat olleet mukana. He ovat itse arvioineet kriittisesti jälkikäteen, mitkä asiat kantoivat, mitä kannattaa kehittää ja mitä muuttaa sekä mitkä ovat opit itselle.

Huippu-urheilussa lopputulos on tärkeä, sitä ei käy kiistäminen. Lopputulokseen vaan vaikuttaa myös tekijät, jotka eivät ole ennakoitavissa, vaikka hyvin valmistautuisikin. Onneksi suomalaisessa urheilussa henkinen valmentautuminen on osa arkea – ainakin etupäässä. Näin siihen kuuluu luontaisena osana myös arvioida tehtyä työtä. Näin myös itse matka saa sille kuuluvan arvon, kuten pitääkin.