Tämän päivän eetos ihmisen toiminnan selittäjänä on aivot. Aivojen toiminnan kautta selitetään, miksi keskittyminen on hankalaa, miksi uni ei tule tai miksi rauhoittuminen ei onnistu. Jos aivojen perushuollosta ei pidä kiinni, tulee ongelmia. Aivot ovat siis oppineet tietynlaiseen ärsykemaastoon ja palkitsemisrutiineihin. Ne muovautuvat tietynlaiseen toimintaan. Pahimmillaan aivot ovat koko ajan perushälytystilassa. Ja näin ihminen toimii kuin robotti ja pahimmillaan uuvuttaa itseensä.
Minusta koko aivoeetos saa kuulostamaan meidät ihmiset roboteilta.
En väitä, etteikö aivoilla olisi merkitystä. Toki on. Ilman aivoja ei voi elää. Mutta ihmisen toiminnan selitys vain aivojen näkökulmasta kuulostaa mekanistiselta.
Mitä jos tilalle laitettaisiin vaikka tilannekohtaiset tekijät. Otettaisiinkin sosiaaliset suhteet ja systeemi, jossa eletään keskeiseksi selittäjäksi.
Toisin sanoen:
Ihmisten on vaikea keskittyä, koska ihmissuhteita on paljon ja ne ovat saatavilla teknisten apuvälineiden kautta jatkuvasti. Näin ollen kohtaaminen tässä ja nyt voi saada kilpailijan ”whatsapp” viestien kautta. Yhteisön normit ovat epäselvät, milloin viesteihin vastataan ja milloin ollaan saatavilla. Ihminen kun on sosiaalinen eläin, hän toki haluaa liittyä kanssakulkijoihin. Tällä hetkellä se onnistuu helposti, vaikka toiselle puolelle maapalloa. Koska elämä ympärillä on läsnä koko ajan, ihminen voi väsyä, pyrkiessään olemaan yhteydessä toisiin.
Mitä, jos selitys olisi ihmisen inhimilliset tarpeet:
Jos ihmisen perustarpeet eivät tule tyydytetyksi, niihin pyrkii saamaan jonkinlaista kompensaatiota muualta. Joskus tällainen menee liian pitkälle ja ihminen ei osaa rajata, mitä tekee ja milloin. Jos esimerkiksi ei ole saanut riittävästi ilmaista itseään sellaisena kuin on, sen voi pyrkiä kompensoimaan olemalla pätevä ja äänessä monessa eri paikassa. Koska tarve ei luonnollisesti tyydyty sekundaarisella toiminnalla, sitä yrittää tehdä lisää, vaikkei se auta. Näin noidankehä on valmis: ihminen uuvuttaa itsensä yrittäessään saavuttaa itselle arvostusta.
Me ihmiset olemme siitä monimutkaisia, että pelkkä tieto siitä, mitä tulisi tehdä ei riitä. Ja toisaalta me olemme sen verran yksinkertaisia, että tarvitsemme selkeän ja yksinkertaisen selityksen, miksi mitäkin tapahtuu.
Peruskysymys, kuka minua ohjaa jää helposti tällaisten – tarpeellistenkin – selitysten taakse. Kuka ohjaa aivojani? Kuka ohjaa minua suunnistamaan tällaisessa systeemissä, jossa olen? Kuka ohjaa minua tunnistamaan omat tarpeeni ja erottamaan ne haluista?
Tämä lienee kuitenkin oleellista, kun mietitään, miten meistä kukin tätä omaa elämäänsä elää. Jokainen kuitenkin itse valitsee, miten on, mitä sanoo ja mitä tekee missäkin kohtaa. Puitteita ei voi aina valita. Tai ainakaan kaikki ei voi. Usein yksinkertaiset peruskysymykset ovat ne kaikkein vaikeimmat: kuka olen ja mikä minua ohjaa.