Toimin monen valmentajan sparraajana, coachina tai työnohjaajana. Valmentajan suusta ei ole harvinaista kuultavaa, että olosuhteet, johto tai joku muu asia toimintaympäristössä aiheuttaa päänvaivaa. Ne koetaan esteinä, vähintään hidasteina, tai ainakin kuluttavina vaativuustekijöinä.
Ne, jotka työskentelevät urheilussa, tietävät, että se on poliittinen toimintaympäristö. Jokaisella toimijalla on jollain tavalla ”oma lehmä ohjassa”. Jokaisella toimijalla on oma näkemys siitä, miten asiat olisivat parhaimmillaan ja miten ne kannattaisi tehdä.
Joskus valmentajan näkemykset poikkeavat rajusti siitä, mitä johto näkee tai pitää tärkeänä. Joskus valmentajan eteen tuodaan toimintaympäristöstä tekijöitä, jotka hän kokee ongelmalliseksi. Voi olla turhauttavaa koittaa perustella ja selittää asioita, jotka ovat itselle päivän selviä. Taistelu on turhaa, koska päätökset tehdään muualla. Voi olla todella stressaavaa työskennellä ongelmien parissa, joita itse ei ole valinnut.
Lienee selvää, että on huomattavasti helpompi työskennellä asioiden ja ongelmien parissa, jotka on itse valinnut. Vaikka työ olisi kuinka stressaavaa, se ei haittaa, jos taisteluareena on omavalintainen. Sen sijaan toisten asettamat vaateet ja eteen tuodut ongelmat ovat huomattavasti vaikeampia sietää: niitä ei ole pyytänyt eikä halunnut.
Toisin sanoen, valmennusprosessien ja -tapojen suunnittelu ja toteuttaminen voivat tuntua ikävältä, niitä voi olla liikaa tai niihin voi sisältyä raskaita hetkiä. Mutta kun itse saa päättää, mitä tekee ja miten toimii – ilman ulkopuolisen pakkoa, sen kestää. Jos valmentajan eteen annetaan tehtävät, jotka eivät tunnu mielekkäiltä, aikataulut, jotka tuntuvat huonosti suunnitelluilta ja ihmiset, joiden kanssa yhteistä näkemystä ei synny, ongelmat tuntuvat suuremmilta ja jopa ylitsepääsemättömiltä. Niitä ei meinaa kestää. Ne alkavat syödä. Ulospääsyä ei näy. Itse asiassa ongelmasta puhuminen lisää ongelman suuruutta: kun ei osaa ratkaista, näkee ongelman myös itsessä, mikä lisää ongelmavyyhtiä entisestään.
Sanotaan, että jaettuihin pelikortteihin ei voi vaikuttaa, mutta siihen, miten niillä pelaa, voi. Niille, jotka rämpivät työmaastossa, tuo sanonta ei helpota, mutta siinä on syvää viisautta. Jokainen voi valita, minkä taistelun aloittaa ja minkä ottaa omaksi ongelmakseen. Oman huomion ja tekemisen voi suunnata sinne, mikä tuntuu tärkeältä ja merkitykselliseltä. Karrikoiden, jos olosuhde on huono, huomion voi keskittää harjoituksen laatuun. Ei auta, vaikka kuinka valittaisi olosuhdetta. Harjoituksen laatu taas on ”taistelu/ongelma”, johon voi vaikuttaa ja jonka voi ratkaista. Kun ongelma ja taistelu ovat itse valitut, niihin haluaa panostaa ja sitoutua ja usein tekeminen myös palkitaan. Ei ole turha sanonta, että onnellisia ovat ihmiset, jotka tekevät työtä, eli tekevät töitä merkittäväksi katsomiensa asioiden eteen.