Olen vähäuninen

Olen usein kuullut ihmisen sanovan vastaanotolla, että hän on vähäuninen, pärjää kevyesti alle kuuden tunnin yöunilla ja kokee voivansa ihan hyvin. Käy töissä, urheilee ja kokee toimintakykynsä aikuisten oikeasti hyväksi.

Kuitenkin lähestulkoon joka kerta prosessin jälkeen, jossa unen määrä lisääntyy ja laatu paranee, ihmisen toimintakyky paranee, olo kevenee ja virtaa on enemmän. Oikeastaan sitä on ihmeissään, miten pärjäsi niin vähällä unella.

Ihminen tottuu ja sopeutuu todella nopeasti vallitsevaan olosuhteeseen. Siitä tulee ikään kuin normaali tila. Sellaisia me olemme, on hankala kyseenalaistaa sitä, missä on tottunut olemaan ja elämään. Näin on myös unen puutteen suhteen.

Unen puutteessa emme ehdi palautua. Aivot eivät ehdi huuhtoutua. Karrikoiden sitä ikään kuin syö koko ajan likaisilta astioilta, mutta siihen tottuu. Olotila, joka on hieman takkuinen ja sumuinen, onkin luonnollista. Väsymys on muuttunut luontaiseksi osaksi itseä. Sitä ei osaa muuta kaivata.

Kun unta saa riittävästi, värit kirkastuvat, energia lisääntyy ja olo on virkeä. Eron huomaa. Myös toiminnassa.

Hyvään uneen kannattaa satsata. Uskomus, että on vähäuninen, kannattaa muuttaa. Tällaisten uskomusten ja tottumusten muuttaminen on harvoin helppoa, mutta maksaa vaivan takaisin moninkertaisesti.

Se, että vähäinen nukkuminen riittää, ei pidä paikkansa. Jos ei nuku, on vaikea olla hereillä kaikilla aisteilla. Kun nukkuu yöllä, on hereillä ja herkkänä päivällä.

Mitä on hyvä henkinen valmennus?

Olin psyykkisen valmennuksen verkostopäivillä ja keskustelimme siitä, mitä hyvä henkinen valmennus on. Totesimme myös, että puhumme työstämme harvemmin julkisuudessa. Se ei tarkoita sitä, etteikö sitä arvostaisi omaa ammattitaitoaan ja tietäisi olevansa pätevä ammattilainen. Se ei vain ole ollut tapana, sitä kun toimii taustalla osana valmentautumisen prosessia.

Päivän aikana nousi kuitenkin esille tärkeitä teemoja, mitä henkinen valmennus on ja mistä asiasta urheilupsykologi vastaa. Teemoja ovat esimerkiksi arjen valintojen tutkiminen, hyvinvointi ja kilpailuissa oleellisten elementtien vahvistaminen valmennuksessa. Esille nousi muun muassa se, että urheilupsykologi vastaa siitä, mitä on asetettu tavoitteeksi työskentelylle, että prosessi etenee, että urheilija, valmentaja ja yhteisö pääsevät eteenpäin kehittämään asioita lisää. Työn tuloksellisuuden mitta on yksilön asettamiin tavoitteisiin pääsy, tulokset urheilussa ja prosessin eteenpäin meno.

Miten näihin päästään?

Tavoitteisiin voidaan päästä, kun niistä on yhteinen ymmärrys ja niihin sitoudutaan. Toisin sanoen sanomattomat toiveet ja tiedostamattomat tarpeet on tunnistettu. Näin toiveet ja odotukset on avattu ja voidaan arvioida realistisesti, mikä on mahdollista resursseilla, jotka ovat käytettävissä. Kun prosessi, siis se - mitä on työstössä juuri sillä hetkellä – etenee, myös tulosta syntyy.

Viime metreillä kyse on kohtaamisesta, läsnäolosta eli vuorovaikutuksen laadusta. Kun onnistuu luomaan yhteyksiä eri toimijoiden välillä, ei tarvitse tehdä, vaan alkaa tapahtua. Tapahtumat taas luovat uusia oivalluksia ja yhteyksiä. Tämä tuo tulosta prosessissa.

Hyvä henkinen valmennus paneutuu mahdollisuuteen oppia itsestä uutta. Sivutuotteena syntyy taitoja, joita huippusuorituksen tekemiseen tarvitaan.

Valmentajan oppi

Olin Lahdessa ”Valmentaa kuin nainen”- hankkeen aluetapaamisessa. Kuuntelin mielenkiintoisen valmentaja puheenvuoron sekä eri valmentajien kokemuksia omasta valmentaja urasta. Puhuimme luottamuksesta omaan polkuun ja toisaalta siitä, miten oma polku voi kivuliaastikin muuttua, kun huomaa, ettei se kanna tai tuota haluttua tulosta.

Ihminen muuttuu iän ja kokemuksen myötä, osin luonnollisestikin. Samaan aikaan ihminen pysyy myös muuttumattomana ja toistaa itseään, ellei pakollista tarvetta muuttua ole. Pakollisella tarpeella tarkoitan sitä, että ihminen joutuu selkä seinää vasten ja huomaa, että aiempi tapa toimia ei enää ole mahdollista. Jotain on muutettava.

Esimerkiksi valmentaja voi huomata, että oma tyyli valmentaa ei toimi. Tämä voi tulla esille mm. urheilijoiden palautteessa tai raadollisesti irtisanomisena. Tällaiset tilanteet voivat tulla yllätyksenä. Sitä kun on kuvitellut, että on hyvä tai ainakin riittävän hyvä valmentaja. Sitä kun on luottanut oman polun kantavuuteen ja visioon. Kriittinen palaute on kuin rätti vasten kasvoja. Kivuliasta kohdata itsessä puolia ja toimintatapoja, joista muut eivät pidä eivätkä hyväksy. Jos haluaa jatkaa, on rakennettava uudenlainen suhde itseen ja uusi tapa valmentaa.

Portti uuteen on mahdollista, mutta edellyttää kyllä kovaa työtä. Irti pääseminen vanhasta voi olla vaikeaa. Ja jos valmentajalla on valtaa, se on vielä vaikeampaa. Vallankahvasta kiinni pitämällä kukaan ei pääse loukkaamaan ja satuttamaan, niinpä sitä voi toistaa toimimatonta kuviota pitkäänkin.

Kun muutos on välttämätön, alkaa varsinainen taival. Entisestä irti päästäminen, suru, ehkä hämmennyskin kaaoksen keskellä ennen kuin voi alkaa organisoitumaan jotain uutta. Siis uudenlaista tapaa hahmottaa itseä ja valmennustaan. Uutta syntyy, kun on tilaa. Tilaa tulee, kun on rauha. Rauha mahdollistuu, kun voi olla kaiken sen kanssa, mitä on noussut esille.

Kuten Jung on joskus sanonut: vasta sitten on tie, kun sen on itse kulkenut.

Onneksi kaikkia polkuja ei kuitenkaan tarvitse itse kokeilla. Jotkut asiat voi väistää, rakentaa toisten kokemusten perusteella jo lähtökohtaisesti paremmin. Vaikka jokaisella on oma polku ja oppi, myös toisen kokemuksesta voi oppia.

Valmentajan tehtävä

Olin jääkiekkoliiton järjestämässä koulutuksessa, jossa yhdessä slidessä luki valmentajan tehtävien olevan: välittäminen, vaatiminen ja kannustaminen. Innostuin sanoista.

Rakennan näihin oman sisällön ja hieman muunnan niitä, jotta kirjainyhdistelmä saadaan runollisesti samaan ruotuun. Valmentajan tehtävänä on siis välittää, vaatia ja voimistaa.

Välittäminen on monisyinen asia. Se tarkoittaa ihmisestä välittämistä, tekemisestä välittämistä ja tiedon välittämistä. Siihen kiteytyy valmennuksen laadusta monta tekijää. Muun muassa se, miten valmentaja osoittaa, että on kiinnostunut siitä, miten urheilija voi. Se, miten hän rakentaa harjoituksen, jotta tavoite saavutetaan sekä se, miten hän pitää huolen siitä, että tarpeellinen tieto liikkuu osallisten välillä.

Vaatimista lähestyn kahdelta puolelta: vaatimus suhteessa toiseen ja itseen. Valmentajan tulee osata vaatia riittävästi, jotta kehitys mahdollistuu. Vaatiminen ei tarkoita vain sanojen ja äänensävyn eri muotojen käyttöä. Se voi tarkoittaa myös tehtävän tai olosuhdetekijöiden muuttamista. Yhtä lailla valmentajan vaatimus voi kohdistua itseen: mitä voin tehdä paremmin? Miten tyytyväinen olen omaan toimintaan?

Voimistamisen sisällä on palaute, kannustaminen ja toisen arvostus. Kun valmentaja osoittaa valmennettavalle, että tämän tekemisessä on hyvää, kun hän tuo esille onnistuneita asioita ja kun hän suhtautuu jokaiseen samalla tavalla, valmennettava voimistuu. Voimistunut valmennettava, joka kokee, että hänestä välitetään, tekee mielellään vaativampia asioita. Kun rima on korkealla, sen tukipilarit tulee olla kunnossa.

Onko voittamisen (oli voittaminen sitten itsensä voittamista tai/ja toisen voittamista) takana nämä kolme V:tä? Vaikea sanoa, mutta tärkeiltä ne kuulostavat. Jokainen aikakausi tuo omanlaiset voittajat ja valmennuskulttuurin. Jokaisella aikakaudella myös korostuvat erilaiset elementit. Ehkä näihin kolmeen V kirjaimeen on hyvä paneutua syvällisemmin tässä ajassa.

Valmennuskoulutuksessa on siirrytty yhä enemmän tarkastelemaan kohtaamista ja valmentajan tapaa valmentaa. Miten siis välittäminen, vaatiminen ja voimistaminen näkyy omassa valmennuksessa? Ehkei sitä itse voi kokonaan arvioida edes. Siihen tarvitaan palautetta valmennettavalta ja sivusta seuraajilta.

Edellyttääkö kehitys tyytymättömyyttä?

Sanotaan, että kehitys päättyy tyytyväisyyteen. Ainakin urheilussa tätä mantraa käytetään ja siihen uskotaan.

Jäin miettimään asiaa. Pitääkö se paikkansa?

Lienee luonnollista, että jos on johonkin tyytymätön, sille haluaisi tehdä jotain. Muuttumattomuuden ydinhän on pyrkimys muuttaa toista, joten jossain kohtaa katseet kääntyvät itseen ja omaan mahdollisuuteen muuttua. Urheilussa ei oikeastaan koskaan ole valmis: aina voi tehdä pikkuisen paremmin. Näin ollen tyytymättömyys ikään kuin ruokkii kehitystä. Halua tulla vielä paremmaksi.

Mitä jos siis on tyytyväinen? Tyytyväinen siihen, mitä tekee ja miten tekee. Mitä, jos huippu-urheilija on tyytyväinen.

Estyykö kehitys?

Veikkaan, että ne, joiden mielestä estyy, määrittelevät tyytyväisyyden kylläisyydeksi. Kylläisenä ei tee mieli tehdä lisää – se missä on, riittää. Ja ne, jotka määrittelevät tyytyväisyyden hyvillään olemiseksi, sanovat päinvastoin. Tyytyväisyys on loistava perusta kehitykselle.

Jos on tyytyväinen (ts. hyvillään) jostakin tai johonkin, sitähän haluaa tehdä ja jatkaa. Niin nastaa se on. Siitä nauttii ja haluaa paneutua lisää. Paneutuminen taas tuottaa tulosta – ja kehittyminen on luonnollinen jatkumo. Kehittyminen taas ruokkii hyvillään oloa, ts. tyytyväisyyttä. Ja tyytyväisyys paneutumista. Myönteinen kehä jatkaa rullaamistaan.

Ehkä olisi hyvä purkaa käyttämämme käsitteet auki – ainakin tilanteissa ja kulttuureissa, joissa tavoitteena on tehdä priimaa sekä kulttuureissa, joissa tavanomaisuus ei riitä. Voihan olla, että tuotamme käsitteillä kielteistä suhtautumista, sen sijaan, että ruokkisimme mahdollisuuksia ja onnistumisen pohjaa. Uskoisin, että tyytyväisen porukan kanssa on huomattavasti helpompi ja miellyttävämpi tehdä tulosta kuin tyytymättömän.

Uskalla - helpommin sanottu kuin tehty

Ajattele ”out of the box” eli laatikon ulkopuolelta. Anna mennä ilman pelkoa. Uskalla heittäytyä, mitä menetettävää. Siirry mukavuusrajan ulkopuolelle.

Kuulostaako tutulta?

Näinhän se on. Uudet näkökulmat, kehittymisen harppaukset ja itsetuntemuksen syventyminen edellyttää usein edellä mainittuja asioita, silti asioiden tekemistä toisin pohtii ja pitkään.

Miksi?

Kun ne ovat niin tavattoman pelottavia. Ahdistavia ja näin vaikeita. Helpommin sanottu kuin tehty.

Uskallanko asettaa itseni kritiikin kohteeksi tai jopa naurun alaiseksi. Vaikka järki sanoo, että niin ei tapahtuisi tai että se ei haittaisi – silti. Voinko ajatella toisin? Sehän romuttaisi kaiken tekemiseni tähän asti. Uskomukset, joihin ammattitaitonsa ja osaamisensa liitti, menisivät romukoppaan.

On helppoa sanoa sivusta, että heittäydy, uskalla ja mene mukavuusrajojesi ulkopuolelle.

Itse asiassa ne, jotka menevät, taivaltavat usein tuskaista ja ahdistuksella säestettyä reittiä hetken matkaa. Ilman takeita, että asiat muuttuisivat auvoisemmiksi. Toki, mitään ei saa, jos ei kokeile.

Tässä on se juju. Uskalla, vaikka pelottaa. Kokeile, vaikka sattuu. Yritä, vaikka lopputuloksesta ei takeita.

Tilanteissa, joissa vanha ei enää toimi, tällaiset liikkeet ovat ehkä helpompia: ”näin ei voi enää jatkua, jotain on muututtava”. Tilanteissa, joissa periaatteellisesti on ihan ok, mutta jotain kaipaisi lisää, muutokset ovat paljon vaikeampia. Silloin tekee mieli vain hieman kolkutella mukavuusrajan reunaa – ikään kuin hivuttautua sinne ja itselle sopivalla tavalla ottaa uutta matkaan. Sopeuttaa se entiseen, ei niinkään muuttaa kaikkea.

Kompromissit ovat varmaan syntyneet tällaisten pohdintojen seurauksena.

Aikaa ajatella

Hektiseltä tuntuvan arjen keskellä voi olla mahdotonta pysähtyä. Työssä istuu palavereissa, tekemättömät työt painaen niskassa ja vapaa-aikakin voi olla aikataulutettu iltaan saakka. Ei ihme, että monet kokevat, ettei heillä ole aikaa ajatella, ja joillekin pysähtyminen on muutoinkin vaikeaa – oma ylivirittyneisyys tekee olon liian levottomaksi.

Pysähtyminen ja aika ajatella ovat itse asiassa tärkeää sekä työn suunnitelmallisen tekemisen että vapaa-ajan oleellisten asioiden hahmottamisen näkökulmasta.

Työssä asioiden pohtiminen tai hetken viivyttely ennen kuin vastaa, auttavat usein näkemään metsän puilta. Ensimmäiset reaktiot eivät välttämättä ole ne parhaimmat. Joskus tarvitaan malttia ja hetken pysähtymistä, jotta asiat asettautuvat ja näkyvät parhaiten. Näin myös ratkaisut tukevat kokonaisuutta paremmin.

Vapaa-ajalla aika ajatella auttaa näkemään, mitkä asiat ovat tässä hetkessä ne tärkeimmät. Rutiinit tehdään usein automaatio-ohjauksella. Aika ajatella voi auttaa näkemään, ovatko rutiinit sellaisia, jotka vaativat toimeenpanoa juuri nyt, vai voiko ne odottaa jonkun tärkeämmän asian ollessa oleellisempaa.

Se, että ihminen kokee, että hänellä on aikaa ajatella, ei linkity suoraan ajankäyttöön. Se linkittyy tunteeseen siitä, että itse ohjaa omaa elämäänsä, ja että itsellä on aikaa pysähtyä ja katsoa asioita myös hieman etäämmältä. Näin näkee kauas ja lähelle.

Aika ajatella on luovuuden lähde, uusiutumisen ydintä, osa itseohjauksen onnistumista ja suoja ettei menetä otetta omasta elämästä. Se on hyvä teko itselle. Päivittäin.

Elämäntapamuutos on motivaatiosta kiinni

Olin luennoimassa The Camp leirillä Kuortaneella. Oli mielenkiinoista kuultavaa, miten elämäntapa muutoksia on tehty ja niissä onnistuttu. Perusasiat onnistumisen ytimessä ovat tutut; selkeä päämäärä, oma sisäinen halu muutokseen, asian merkitykselliseksi kokeminen, sekä usko, että pystyy siihen ja riittävä ulkoinen tuki. Kimmokkeen muutokselle voi toki antaa ulkoinen ”pakko”, kuten terveydenhuollon uhkaus tai ulkoinen motivaattori, kuten veto kaverin kanssa. Joka tapauksessa kuitenkin ihminen itse valitsee ja tekee sen, minkä parhaaksi katsoo.

Oma osuuteni liittyi onnistumiseen ja siihen, miksi jotkut onnistuvat ja jotkut eivät. The Camp osallistujat olivat motivoituneita ja innokkaita – hyvä niin. Mutta junamatkalla kotia kohti, jäin miettimään niitä ihmisiä, jotka eivät motivoidu ja innostu.

Miten onnistumisprosenttia elämäntapamuutoksissa voi nostaa? Useinhan se tuttu 20/80 pitää paikkansa. 20% innostuu ja jatkaa, kun 80 % jatkaa samaa vanhaa, kun kurssi, prosessi tai projekti on ohi. Toisin sanoen, sama vanha käytäntö jatkuu, kun on omillaan.

Tiedän, että tämä on kansanterveydellinen haaste. Haaste, johon törmää työterveydessä ja kouluissa. Miten saada ihminen liikkeelle? Miten saada ihminen huolehtimaan omasta terveydestään? Miten saada paino tippumaan?

Onko kyse siitä, että kukin ihminen on omanlaisensa; toisin sanoen kullekin ”tyypille” tulee löytää sopiva tapa liikkumiseen. Joku tykkää mitata, joten liikuntaan tarttuu, jos mitattavia tuloksia voi seurata koko ajan. Joku tykkää liikkua vain, jos siitä on hyötyä. Toisin sanoen, liikunta on vain sivutuote; päämäärä on saada kauppakassit kotiin tai puut pilkottua. Joku on taas ihminen, joka ei jätä kavereita pulaan. Toisin sanoen lenkille mennään, jos on kerran luvattu kaverille. Toisaalta typologiat, tyypittelyt supistavat ihmisen lokeroihin, jolloin ainutlaatuisuus katoaa.

Onko kyse siitä, että tarjotut liikuntamallit eivät vastaa ihmisen tarpeisiin. Toisin sanoen, annetut ohjeet ovat liian kaukana ihmisen omasta arjesta ja perustarpeista. Jos kaipaa läheisyyttä ja lepoa, ei yksin juostu lenkki maastossa huvita, ymmärrettävää. Silloinhan oleellista olisi ensin sallia perustarpeiden tyydytys – ja katsoa tunnin päästä uudelleen. Mitä tarvitsee - ei mitä haluaa. Haluhan johtaa harhamaastoon, eikä kerro tarpeista, jotka ovat halujemme takana.

Vai onko kyse siitä, että tieto ei kohtaa. Se on liian monimutkaista ja tuntuu etäiseltä. Konkreettinen tieto omasta terveydentilasta (tai sen heikkoudesta) pysäyttäisi ja saisi tekemään muutoksen kertarypäyksellä. Pumpuliin käärittynä sitä ei ota vakavasti. Kun tieto raihnaisuuden, sairauden ja kuoleman läheisyydestä räväytetään kasvoille, liikunnasta tuleekin merkityksellinen asia.

Ehkä kyse on laiskuuden yhdestä muodosta: mielihyvän kun saa nopeamminkin kuin liikkumalla. Alkoholi, makeiset ja löhöily hyvän tv-ohjelman ääressä palkitsee välittömästi. Lenkki vasta, kun se on tehty.

Vai onko kyse siitä, että ihmiset muuttavat elämäntapojaan vasta, kun jonkun asian aloittamisessa tai tekemisessä on oma tahto ja sisäinen halu muuttaa asioita. Vain oma tahto saa ihmisen tekemään asioita itsensä takia. Kimmoke voi siis tulla muualta, mutta viime metreillä motivaatio on kuitenkin löydettävä itse.

Kun luonnollinen reaktio medikalisoituu

Usein työssäni törmään siihen, miten luonnolliset psykologiset ilmiöt ja reaktiot tulevat diagnosoiduiksi ja ne medikalisoidaan (=lääketieteellistetään). Toisin sanoen niistä tehdään jollain tapaa sairauksia. Ja kun jokin on sairasta, se tulee luonnollisesti hoitaa ja pyrkiä parantamaan.

Ongelma tällaisessa luonnollisten psykologisten ilmiöiden medikalisoitumisessa on se, että ihminen alkaa vieraantua siitä, mikä on inhimillistä ihmisen elämään kuuluvaa.

Jos esimerkiksi tekee kaksitoista tuntisia työpäiviä ja vielä viikonlopusta käyttää osan työhön säännöllisesti, on varsin luonnollista, että väsyy. Kukaan ei jaksa, jos palautumista, irtipääsyä, uppoutumista johonkin muuhun ja/tai lepoa ei ole riittävästi. Näin väsymys ja siitä seuraava merkityksettömyyden puute, alentunut käsitys omasta pystyvyydestä ovat inhimillisiä seuraamuksia.

Jos esimerkiksi itselle rakas ja läheinen ihminen menehtyy yhtäkkiä, on varsin luonnollista, että sattuu ja lujaa. Ihminen kärsii. Tuskan aallot vyöryvät yli ja toimintakyky laskee. Aaltomaisina liikkeinä. Vuosi on lyhyt aika sopeutua elämään ilman itselle rakasta ihmistä. Rintaa puristava suru ja tuska palaavat aika ajoin, joskus pienempinä ja joskus suurina hyökyaaltoina. Inhimillistä.

Jos esimerkiksi työyhteisössä ilman sopimusta yksi työntekijä saa tehdä mitä haluaa ja milloin vain, on luonnollista, että se koetaan epäreiluna ja herättää vihaa. Jos tilanteeseen ei puututa ja sama meno jatkuu, epäreiluuden kokemus ja vihaisuus kasvavat. Tunteet löytävät aina reittinsä, mikä voi näkyä esimerkiksi vaikeutena toimia yhdessä ja vuorovaikutustakkuina. Varsin inhimillistä.

Kun edellä mainittuja reaktioita aletaan medikalisoida, katoaa yhteys inhimilliseen ihmisen toimintaan. Lääkitys vie oireen, mutta ei auta rakentamaan yhteyttä itseen. Vuorovaikutustakkujen avaaminen voi lisätä ymmärrystä, mutta ei tee epäreilusta toiminnasta yhtään hyväksyttävämpää.

Tunteet tuntuvat ja niiden ilmaiseminen herättää myös tunteita. Ikävät asiat ovat hankalia. Elämän ilmiöt ja niiden kanssa eläminen on joskus takkuista, sotkuista ja repaleistakin. Se, mitä siitä herää, on normaalia ja luonnollista. Ei sairaus, joka tulee hoitaa, vaan inhimillistä ihmisyyteen kuuluvaa asiaa. Tämä ei tarkoita, etteikö ihminen tarvitsisi tukea ja apua itselle vaikeissa tilanteissa. Se tarkoittaa avun luonteen ja laadun ymmärtämistä.

Kohdattavissa olevaa, vaikkakin haasteellista. Kannateltavissa, jos itselle liian vaikeaa. Läpieläen, samalla huomaten, joskus myös kasvaen ja oppien itsestä, elämän ilmiöiden suuren kirjon.  

Millä mielellä töihin?

Keskustelin tyttäreni kanssa erilaisista ammateista ja työstä ylipäätään. Hän sanoi, että haluaa löytää samanlaisen työn kuin minulla: tunnun pitävän työstäni, en kuulemma ole koskaan valittanut töihin menosta. Kaunis palaute – ja pitää paikkansa; pidän siitä mitä teen.

Jäin kuitenkin miettimään asiaa yleisemminkin. Millaisena mittarina toimii se, että ei valita töihin menosta? Mitä se kertoo ihmisen suhtautumisesta omaan työhön? Että hän pitää työstään?

Oivia mittareita. Harvoin tulee pysähtyneeksi sen ääreen, miten omasta työstään puhuu, saati millä mielin aamulla töihin menee. On upeaa, että ihminen löytää työn, josta pitää, johon sitoutuu ja joka tuottaa myös tekijälleen itselle iloa.

Harva työ on sellainen, etteikö siinä olisi myös tehtäviä, jotka eivät viehätä samalla tavalla – mutta ne tulee tehdä; esimerkiksi voisi mainita vaikka tilastoinnin, laskutuksen, raportoinnin tai yhteistyökokoukset, jotka eivät näytä tuottavan lisäarvoa, mutta poiskaan ei voi/saa olla. Toki kaikkia töitä voi lähestyä kriittisesti ja miettiä, mihin kyseistä tehtävää tarvitaan. Jos sen jättäisi tekemättä, mitä tapahtuisi? Jos ei juuri mitään, oletettavasti tehtävä on aika turha. Yhtä lailla tehtäviä voi tarkastella sillä silmällä, miten niitä voisi ”tuunata”, jotta ne olisivat mahdollisimman sopivia itselle. Mielenkiintoisen eri töistä tekee myös se, että jollekin joku työ on turhauttavaa ja ikävää puurtamista, kun samaan aikaa joku toinen on samasta tehtävästä erittäin innoissaan ja nauttii saadessaan tehdä sitä.

Viimeistään on hyvä pysähtyä, mikäli huomaa valittavansa töihin menosta jatkuvasti. Vaikka sillä ei tarkoittaisikaan inhoavansa omaa työtään, niin se ymmärretään. Jatkuva valittaminen tulee nopeasti tavaksi. Tavat kertovat, miten elämää elää. Haluaako sitä olla ihminen, joka päivittäin tekee asioita, joista ei pidä. Vapaavalintaisesti. Helppo on toki tässä puhua, kun pitää omasta työstään ja saa valita, mitä tekee, kenen kanssa ja kuinka paljon. Silti ajattelen, että nopeasti tietyistä asioista saamme rakennettua sisäisiä malleja, joita toistamme, vaikka ”sisäinen sääntö” ei kaikissa olosuhteissa pitäisikään paikkansa. Jos päivän mittaan on hetkiä, jotka ovatkin ”heikkoa parempia” jollei hyviä, niin sehän kertoo, että omassa säännössä on jotain vikaa. Näin sisäistä sääntöä ja mallia kannattaa muuttaa. Muutos on teko. Ja teko näkyy ulospäin.

Se, millä mielellä töihin menee, ratkaisee. Ei vain päivän kulkua vaan myös omaa käsitystä tekemisistä ja työstä.