Olin eilen HIFK:n järjestämässä valmentajaillassa. Alustuspuheenvuorot olivat hyviä. Tutuksi tuli muun muassa seuran arvot ja tavoitteet. Illan aikana keskustelimme valmentajaporukalla omasta valmentamistamme ja siitä, mitä voisimme itse tehdä paremmin. Olin intoa täynnä illan jälkeen.

Jäin pohtimaan asiaa laajemminkin. Mitkä asiat itse asiassa innostavat valmentajia?

Kun sinulla on aikaa keskustella kollegoiden kanssa, mahdollisuus jakaa ajatuksia ja tilaa pysähtyä pohtimaan omaa tapaasi tehdä töitä ja verrata sitä muiden tekemisiin, se alkaa väistämättä innostaa. Keskustelut ja pohdinnat muiden kanssa saattavat aikaansaada uusia ideoita ja ahaa-elämyksiä sekä mahdollisuuden kokeilla muiden hyväksi havaitsemia menetelmiä omassa työssä.

Kun sinua haastetaan pohtimaan hyvillä kysymyksillä omia valintojasi, se ruokkii tutkimaan omaa tapaa tarkemmin.

Kun kokee kuuluvansa hyvään ja itselle sopivaan porukkaan, se motivoi lähtemään liikkeelle.

Itseensä tutustuminen ja omien toimintatapojen tutkiminen ei välttämättä ole aina helppoa, mutta tutussa ja turvallisessa porukassa on helppo tutkia myös omia ”ei niin hyvin toimivia” puolia.

Kun pääsee alkuun, alkaa virittäytyä kohti uutta. Tällöin alkaa löytää konkreettisia toimia, joita voi lähteä kokeilemaan. Kokeileminen on tekoja ja teot kuitenkin viime kädessä ratkaisevat, millainen valmentaja itse on.

Valmentajaa voi toki innostaa monenlaiset asiat. Varmasti itse valmennustyö ja työskentely motivoituneiden urheilijoiden kanssa jo sinänsä innostaa. Omaan työvireyteen saa kuitenkin piristysruiskuja, kun tapaa kollegoita ja saa pysähtyä pohtimaan itselle tärkeitä asioita. Omia tapoja tuunaamalla saa työhön uutta virtaa. Työn pohtiminen avaa myös mahdollisuuden ”huokoistaa” omaa työtä. Ts antaa itselle aikaa tauottaa, tehdä työstä väljempää.

Pysähtyminen kannattaa. Innostus ja uuden oppiminen syntyy tilassa, jota ei täytetä puolesta, vaan joka täyttyy täyttämättä. Ihan sivutuotteena.