Onnistuminen on in

Näyttää, että onnistuminen on in. Google haulla nousi vajaa 2,5 miljoonaa tulosta hakusanalla onnistuminen (n. 0,34 sekunnissa). Ymmärrettävää. Kukapa ei haluaisi onnistua.

Kun syvennytään onnistumiseen ja siihen, mitä se tarkoittaa, ollaankin jo huterammalla maastolla. Itse asiassa aika usein törmää siihen, että onnistuminen määritellään samalla sanalla eli onnistumisella. Käytännössä siis esimerkiksi näin: onnistumisessa ”ihminen kokee kokonaisvaltaista onnistumisen tunnetta” tai ”prosessi onnistui”. Mitä onnistuminen siis on?

Minulla oli ilo kirjoittaa kirja yhdessä valmentaja Marianne Miettisen kanssa onnistumisen teemasta (Onnistumisen taidot – tie kohti tavoitteita, 2018. Kirjapaja). Perehdyimme onnistumisen maastoon omien kokemustemme kautta ja haastattelemalla eri alojen huippuosaajia Suomessa. Huomasimme, että onnistuminen on samaan aikaan lopputulos, lopputulema, matkanteko ja sisäinen kokemus.

Toisin sanoen, kun ihminen pääsee tavoitteeseen, jonka on asettanut, se tuntuu hyvältä. Pääsi tavoitteeseen tai ei, usein huomaa, että on oppinut itsestä ja maailmasta paljon uutta, saavuttanut ehkä jotain sellaista, mitä ei olisi uskonut. Yhtä lailla pelkkä matkanteko kasvattaa ja opettaa kulkijaansa. Elämässä sitä voi kokea monenlaisia tunteita ja haastaa omia käsityksiään itsestä. Huomata, että aurinko paistaa risukasaan, tai että risukasan alla olikin palatsi. Ihmiset määrittävät onnistumisen hyvin eri tavoin. Se, mikä toiselle on onnistuminen, on toiselle arkea. Itsestäänselvyyksiä pidetään harvoin onnistumisina.

Tämän hetken buumi näyttää liittyvän onnistumiseen. Halu elää onnellisena ja onnistuen siivittää ihmisen kulkua – niin hyvässä kuin pahassa. On hienoa, kun ihmiset yrittävät ja haluavat antaa parastaan. Yhtä lailla, on surullista katsoa ihmistä, joka kuluttaa itsensä loppuun pyrkien onnistumaan mielensä maastossa, jossa onnistuminen karkaa aina kauemmas, mitä lähemmäs sitä pääsee.

Onnistumisessa on hitusen samaa kuin onnellisuudessakin: kun sitä kovasti tavoittelee, se saattaa kadota. Ja kun antaa olla, huomaakin kokevansa itsensä onnelliseksi. Joskus tuntuu, että helpommalla pääsisimme, jos lakkaisimme pyrkimästä johonkin tiettyyn olo- tai asiantilaan. Se ei tarkoita laiskuutta, vaan sitä, että luottaa asioiden tapahtuvan ajallaan ja itselle oikeassa järjestyksessä. Ihan vaan elämällä ja tekemällä sitä mistä nauttii, vaikkei aina niin ”onnistuneelta” näyttäisikään. Kun onnistumista lähestyy näin, se on ihan aiheestakin in tällä hetkellä.

Viisikymppiset ikäkriisissäkö?

Huomaan, että ainakin itse olen pysähtynyt pohtimaan omaa elämääni 50 vuoden rajapyykin ylittäneenä. Jäin miettimään asiaa yleisemminkin ja en välttämättä tiettyyn ikään liittyen. Elämänkulkuun kuuluu tietynlaiset nk. kehitykselliset kriisit, joiden aikana voi kasvaa ja tutustua itseensä uudella tavalla. Sana kriisi kuulostaa melko kovalta, paremmin ehkä asiaa kuvastaisi se, että vanhalla tavalla ei enää pääse eteenpäin, joutuu tilanteeseen, jossa jonkin on muututtava. Nämä elämän taitekohdat, peilauskohdat haastavat kokijaansa.

Keski-iän ylittäneillä keholliset muutokset ovat jo sinänsä oma pysähtymisen paikka. Keho muuttuu, ehkä virtaa on vähemmän kuin ennen ja jos erehtyy valvomaan liian pitkään, toipumiseen menee pidempi aika. Joillakin taas mieli on virkeä ja energinen, mutta keho ei enää ole. Sitä koittaa päästä Porschen vauhtiin mopolla ja on ihmeissään, kun ei vaan kulje.

Joillakin kotona on tyhjä talo: lapset ovat lähteneet, on tullut ehkä erokin, kun huomaa, että mikään ei enää yhdistä. Toisaalta samaan aikaan on vapautta tehdä enemmän sitä mitä haluaa. Ei ole samalla tavalla aikataulurajoitteita kuin ruuhkavuosissa. Joillakin uusperheen arki syö vähäisenkin energian ja joillain uusi rakkaus antaa virtaa, vaikka elämässä muutoin olisi menetyksiä ja luopumista.

Samaan aikaan, kun on luopumista jostain, voi löytää uusia ovia jostain muualta. Yli keski-iän eläneillä on jo elämänkokemusta ja työkokemusta eri aloilta. Ilmiöt, joihin törmää (työ tai muut asiat) elämässä, tulevat enää harvoin ensimmäistä kertaa. Suhteuttamistaitoa on ja tietynlaista asioita helpottavaa realismiakin.

Joillakin elämään liittyvät tabut nousevat uudelleen arvioinnin kohteeksi, oli sitten kyse seksuaalisuudesta, menneisyyden perhesalaisuuksista tai kuolemasta. Keski-iän ylittäneet päätyvät monesti pohdinnoissaan tuulettamaan uusiksi uskomuksiaan ja tabuihin liittyviä tapojaan.

Vapaus ajatella, osoittaa sormella epäkohtia ja nostaa keskusteluun vaikeita asioita, voi olla monelle perheelle, työyhteisölle tai yhteiskunnalle haasteellista sulatella.

Vapauteen liittyy myös luovuus. Luovuus tuottaa, ajatella ja toivottavasti myös tehdä. Parhaimmillaan siis tuottaa jotain uutta. Sellaista, mikä ei olisi syntynyt vielä 10 tai 20 vuotta sitten.

Jokaisella ihmisellä on varmasti oma risti kannettavana. Samalla jokaisella ihmisellä on paljon annettavaa. Kun elämää peilaa, toivoisi, että vastaukset kantavat ja auttavat ponnistamaan, ja toisaalta lisäävät hyväksymistä ja lupaa myös vain olla.

Toiminnan arvioinnin merkitys

”Oli hyvä valmennus” tai ”Oli kyllä hienoa olla mukana” eivät ole harvinaista kuultavaa koulutusten, valmennusten tai valmennusprosessien jälkeen. Yhtä lailla kuin ”Opin paljon” ja ”Sain itselleni paljon”, ilman että todellista tietoa siitä mikä muuttui, edes on.

Tuollaiset palautteet ovat miellyttäviä konsulteille, valmentajille ja kouluttajille, mutta mitä ne kertovat todellisesta muutoksesta? Miten paljon mikään muuttui arkitodellisuudessa?

Luonnollisesti muutokset ovat hyvin eri tasoisia. Ajattelumallien muutoksista aina aikeisiin, yrityksiin, satunnaisiin tekoihin ja muuttuneisiin käytänteisiin asti.

On, totta, että vain tekemällä jotain, asiat muuttuvat. Tekemisen lisäksi tarvitaan arviointia siitä, miten tekeminen onnistui ja mitä saatiin muutettua. Muutoinhan sitä voi toistaa samaa tekemistä vuosikausia, oppimatta oikeastaan mitään, vaikka kuvittelisikin, että on muuttunut.

On tärkeää, että prosesseissa ja projekteissa on tavoitteet. Hyvät tavoitteet ovat mitattavissa ja niissä on joku ”dead line”. Tavoitteet myös ohjaavat toimintaa ja pitävät toiminnan jossain ruodussa. Arvioinnin avulla voidaan mitata, miten toiminta etenee ja loppuarvioinnissa katsoa, miten tavoitteet toteutuivat.

Arviointitapoja on monia. Helpoin lienee on arvioida subjektiivista kokemusta: osallistuja itse arvioi, mitä sai ja oppi. Yhtä lailla mittarina voi olla jokin itsen ulkopuolinen arvio, kuten sairauspoissaolojen väheneminen työelämässä tai nopeuden lisääntyminen urheiluharrastuksessa. Vaikeammin mitattavia ovat psykologisen todellisuuden muuttuminen, kuten ryhmässä turvallisuuden lisääntyminen tai yksilöllä sallivuuden lisääntyminen itseä ja muita kohtaan. Niihin tarvitaan usein ulkopuolista asiantuntijaa, jotta mutu tuntumalta vältyttäisiin.

Toiminnan arviointi lisää myös itse tekemisen arvoa. Se antaa prosessille lisämerkitystä ja sille kuuluvaa arvoa. Parhaimmillaan se lisää myös ryhtiä itse tekemiseen.

Omaa toimintaa voi arvioida missä tahansa asiassa – meistä kukin. Miten onnistuin tuossa kohtaamisessa? Olenko tyytyväinen siihen, mitä sain aikaan? Millä tavoin omasta mielestäni panostin käsillä olevaan tehtävään? Mitä tekisin tällä tietämyksellä toisin? Miten olen läsnä juuri nyt? Mitä siinä on mahdollista muuttaa?

Sen lisäksi, että arvioinnilla on merkitystä, myös merkityksellistä arviointia tarvitaan.

Milloin urheilija saa kieltäytyä kilpailusta?

Tällä hetkellä jääkiekossa käydään kiivasta keskustelua siitä, kuinka jotkut jääkiekkoilijat ovat kieltäytyneet MM-kilpailupaikasta. Keskustelun näkökulmat ovat kaikki mielenkiintoisia: mihin on kadonnut kunnia edustaa Suomea ja miksi muka urheilija ei voisi itse päättää, missä kilpailee ja missä ei, vain pari näkökulmaa mainitakseni.

Jäin miettimään asiaa yleisemminkin urheilussa. Ei ole harvinaista, että urheilija haluaisi jättäytyä pois urheilukilpailusta, mutta valmentaja toivoo hänen osallistuvan. Mistä on kyse, kuka saa päättää ja millä perusteella?

Joskus urheilijan kieltäytymisen taustalla on puhdas henkinen ja/tai fyysinen väsymys. Väsymys lisää loukkaantumisriskiä, jolloin voi olla urheilijan uran näkökulmasta tärkeämpää jättää kilpailu väliin kuin riskeerata kehon kestäminen yhdellä ylimääräisellä kuormalla.

Joskus kieltäytymisen taustalla on arvokysymys: kyseistä kilpailua ei pidetä niin tärkeänä kuin sitä, mitä muuta olisi samaan aikaan tarjolla tai kyseisessä porukassa tai kyseisten valmentajien kanssa ei haluta olla.

Joskus elämässä on sattunut jotain sellaista, mitä ei halua sanoa ääneen, mutta se estää osallistumasta kilpailuun. Useimmissa tilanteissa valmentaja tai joku valmennustiimistä tietää syyn, mutta julkisuudessa sitä ei tiedetä.

Joskus taas tiettyjen urheilijoiden poisjäänti lisää myös muiden poisjääntiä: ”jos tuo ei osallistu, niin minäkään en viitsi”. Tulkittu asenne siis leviää.

Mikä edellä mainituista syistä on sellainen, että se ei riitä syyksi? Ja jos ei riitä, mitä siitä seuraa?

Itse olen ollut tilanteissa, joissa esimerkiksi väsymyksestä ääneen puhuminen valmennustiimissä ja sen julkituominen on avannut urheilijan lukkoja, ja urheilija onkin halunnut kilpailla – ja saanut itsestä hyvän suorituksen irti. Yhtä lailla tiedän tapauksia, joissa painostettuna urheilija kantaa kilpailun jälkeen väsymyksensä lisäksi häpeää huonosti tehdystä suorituksesta.

Jos kilpailua ei pidä tärkeänä, se voi mahdollistaa silti tiettyjen taitojen harjoittamisen, yhtä lailla kuin sellainen suhtautuminen voi vaikuttaa muihin estäen heidän parhaan potentiaalin esilletulon.

Lienee sanomattakin selvää, että elämän syvät kriisit laittavat selän seinää vasten ja pakottavat suhteuttamaan asioiden tärkeysjärjestyksen. Tällöin tietyt kilpailut voivat jäädä. Tosin joskus urheilijalle voi olla pelastus ja voimavaratekijä päästä kilpailumatkalle tuttuun ympäristöön mukaan. Ei siis sääntöä siinäkään.

Halutonta ja motivoitumatonta urheilijaa ei lähtökohtaisesti kannata pakottaa mukaan: ihminen, joka haluaa ja joka on innostunut, oletettavasti myös paneutuu ja yrittää tosissaan. Vaikuttamismahdollisuus, itsenäinen päätöksenteko ja halu kuulua ryhmään motivoivat antamaan parastaan.

Kukapa on siis riittävän viisas sanomaan, milloin tulee osallistua ja milloin ei. Parasta lienee se, että asianomaiset itse ovat avoimessa, arvostavassa ja toisia kunnioittavassa keskusteluyhteydessä. Tämän päivän päätöksillä voi olla kauaskantoisia seuraamuksia. Siksi kohtaamisiin ja hyvän yhteyden rakentamiseen kannattaa satsata.

Onnistuminen taitona

Kirjoitin valmentaja Marianne Miettisen kanssa kirjan ”Onnistumisen taidot – tie kohti tavoitteita”. Prosessi oli monella tapaa opettavainen. Ensinnäkin onnistumisen määritteleminen sinänsä on jo monisyinen asia, saati sen arvioiminen. Milloin voidaan katsoa asian onnistuneen ja milloin ei? Useinhan on niin, että kaikessa voidaan nähdä jotain onnistumista ihan samalla tavalla kuin epäonnistumistakin.

On kuitenkin mielenkiintoista nähdä onnistuminen taitona. Näinhän se on kaikkien ulottuvilla, ei vain joidenkin herkkua. Onnistuminen jossakin on tekemistä; osin mielen sisäistä ja etupäässä ulkoista toimintaa. Periaatteessa siis varsin yksinkertaista, mutta niin perin monimutkaista ja vaikeaa.

Usein onnistuminen ei ole vain omasta panoksesta kiinni. Joskus taas omaa panosta ei jaksa käyttää, kun on niin väsynyt tai elämässä on liikaa kuormittavia tekijöitä. Joskus onnistumisia ei edes hahmota. Joskus taas väliin tulevat muuttujat sotkevat pakan niin sekaisin, ettei enää tiedä, mihin suuntaan kannattaisi liikkua.

Tällöin voi olla vaikea arvioida, missä on menossa. Näin ollen oppeja matkan varrelta ei myöskään osaa arvostaa. Vaikka ne kertovat kauniilla, joskus karullakin tavalla, omasta elämästä oleellisia asioista onnistumisesta.

Suhtautumistavan muutos voi olla vaikeaa: miten hahmottaa asia tavalla, jota ei ole ennen edes huomannut, saati käyttänyt? Miten suhtautua asiaan niin, että siitä näkee eteenpäinmeno mahdollisuuksia? Kun onnistuu näkemään uuden kytkennän, mahdollisuuden tai alun, on jo omaksunut yhden tärkeän onnistumiseen liittyvän taidon. Kun lähtee kokeilemaan, vaikkakin haparoiden, välillä mätkähtäen pitkin pituuttaan maahan, taitoja onkin jo enemmän.

Onnistumisen taitokartan luominen ei ole rakettitiedettä. Se on mahdollista kaikille. Siihen kuuluu monimuotoinen ja syväluotaava psykologinen maailma, jonka lainalaisuudet ja sattumalla syötetyt tapahtumakertoimet luovat tavoitteiden tielle elämää, jotka pahimmillaan asettavat hidasteita ja esteitä ja parhaimmillaan sytyttävät ja kannustavat kulkijaansa.

Liikkeelle!

UKK instituutin koordinoiman selvityksen mukaan liikkumattomuus maksaa useita miljardeja yhteiskunnalle. Tämän päivän Helsingin Sanomissa (5.4.2018) uutisoitiin, että jo muutaman minuutin pyrähdyksillä on merkitystä eliniän suhteen. Lisäksi puhutaan paljon jakautuneesta yhteiskunnasta: Liikkuvat ja täysin liikkumattomat. Tuntuu siltä, että jako kasvaa todella paljon.

Työterveyshuollossa ja monissa valmennuksissa, joita pidän, mietitään keinoja saada liikettä pitkin päivää, pelkän istumisen sijaan. Uppoutuminen mielenkiintoisen asian äärelle edellyttää tietoista heräämistä liikkeelle lähtöön ja luovuutta tehdä asioita toisin, vaikka itse työntekoa jatkaisikin samalla. Tuki- ja liikuntaelin vaivat ovat terveydenhuollossa arkipäivää: kehoa ei liikuteta riittävästi.

Samalla tavalla törmää asian ääripäähän. Työterveyshuollossa ja urheilijoiden henkisessä terveydenhuollossa ei ole harvinaista törmätä ylikuormituksesta sekä henkisestä ja fyysisestä väsymyksestä kärsiviin liikkujiin ja urheilijoihin, joiden kohdalla mietitään liikkumiseen liittyviä kokemuksellisia merkityksiä ja niistä irti päästämistä.

Ihminen on luotu liikkumaan. Ongelma ei siis ole liikkuminen sinänsä, vaan siihen liittyvät merkitykset. Osan näistä merkityksistä on luonut terveysvalistuksemme. ”Liikunnan tulee olla riittävän intensiivistä vaikuttaakseen”, huolimatta siitä että 1 on aina parempi kuin 0. Toisin sanoen, liikkuminen edes vähän on parempi kuin ei yhtään.  Osan merkityksistä on luonut kokemukset, kuten ”se on joko tai – joko teet täysillä tai et tee mitään”. Osan varmaan kulttuuri, tyyliin: ”kelvataksesi tulee näyttää lihaksikkaalta ja hoikalta”.

Jotta pääsee liikkeelle terveyttä tukevalla tavalla, kannattaa haastaa näitä mieleen tunkevia merkityksiä – joko itsekseen tai autetusti ammattilaisen kanssa. Ja jotta ammattilainen voi auttaa, kannattaa ammattilaisen pysähtyä myös omiin sisäisiin ajattelumalleihin, jotta ei tahattomasti sammuta toisen intoa muuttua.

Liike siis parhaimmillaan kantaa, etupäässä ja itseä kuunnellen se myös voimaa antaa :) 

Metoo - kohti nollatoleranssia

Toiseen kajoaminen ilman lupaa, seksuaalinen häirintä, epäasiallinen kohtelu ja muunlainen aseman väärinkäyttö on ollut esillä paljon. Hyvä niin. On todella tärkeää uskaltaa tuoda esille asiat sellaisena kuin ne ilmenevät. Ja yhtä luonnollista on pelätä tuoda niitä esille, kuten näissä esille tulleissa tarinoissa on tullut ilmi.

Jäin miettimään asiaa väärinkäyttäjän näkökulmasta. Mikä saa ihmisen kuvittelemaan, että toiseen saa kajota ilman lupaa? Nouseeko asema päähän, jolloin ihmisellä vääristyy oikean ja väärän raja? Ikään kuin alkaa ajatella, että voi tehdä mitä vain, ilman seuraamuksia. Jos näin olisi, miksi kaikki valtaapitävät eivät toimi näin? Suuri osa ymmärtää, että valta tuo myös vastuun, ja vastuu selkeät rajat siitä, mikä on sallittua ja mikä ei.

Ehkä tällaiselle väärinkäyttäjälle tulee sellainen olo, että on itse aina oikeassa ja muut väärässä. Toisin sanoen, se mitä itse tekee ja sanoo, perustuu oikeaoppisuuteen, totuuteen ja sallittuun toimintaan. Näin ollen sitä ei tarvitse eikä edes osaa kyseenalaistaa. Narisijat ovat vain huumorintajuttomia ja pikkusieluisia nipottajia, jotka eivät ymmärrä ”väärinkäyttäjän” toimintatapoja.  Toisaalta, kuten tiedämme, jokaisella valtaapitävällä on ihmisiä ympärillä. Olisi kummallista, jos mistään suunnasta ei koskaan kuuluisi yhtään soraääntä, jotka kertoisivat, miten asian laita oikeasti on ja mikä on sallitun käyttäytymisen raja.

Vai onko kyse siitä, että aina näitä vallan ja aseman väärinkäyttäjiä on ollut. Ennen ihmiset kärsivät hiljaa. Ehkä pahimmillaan ajatellen, että tällaista tämä on ja tulee olemaan, eikä sille voi mitään. ”parempi tossun alla kuin taivasalla”. Toisaalta etupäässä ihmiset haluavat uskoa toisesta hyvää.  Voi olla hyvin hämmentävää, jos joku käyttää hyväksi tällaista perususkomusta.  Ei siis harvinaista, että ihmiset kestävät turhan pitkään ennen kuin asiaan uskalletaan puuttua.

Nollatoleranssi epäasialliseen käyttäytymiseen ja seksuaaliseen häirintään lienee kaikille organisaatioille ajatuksen tasolla selkeä. Käytännössä tämä näyttää ontuvan vielä todella paljon. ”Metoo” (minä myös) kampanja on varmasti osaltaan aurannut tietä puuttumiselle. Ehkä organisaatiot ja valtaa pitävät voisivat rakentaa rinnalle nollatoleranssia vahvistavan kampanjan ”mean too” (tarkoita myös). Nollatoleranssi ei ole vain sanoja, se on tekoja, tarvittaessa tiukkaakin puuttumista heti, jos rajat ylitetään.

Väsymyksen monet kasvot

Psykologin kliinisessä työssä, niin työterveydessä kuin urheilussakin, sana väsymys on usein esillä. Väsymys voi viitata fyysiseen tai henkiseen väsymiseen – aika usein molempiin. Väsymystä voi selittää huonot elintavat, kuten vuorokausirytmin tai ravinnon laadun heikkous. Joskus selitys löytyy liiallisesta kuormituksesta, jolloin mieli ja keho väsyy. Joskus taustalla on ihmissuhteisiin liittyvät liian suuret ongelmat tai elämäntapahtumat. Joskus puhtaasti ylitsepääsemätön kriisi. Harvinaista ei ole sekään, että ihmisen väsymyksen taustalla on kyllästyminen.

Väsymys voi myös näyttäytyä eri tavalla. Joillakin se näkyy univaikeuksina, joillakin energian puutteena ja uupumuksen tunteena, joillakin saamattomuutena ja joillakin tyhjyytenä. Arki on hankalaa, rutiineista on vaikea pitää kiinni. Vaikka koko päivän väsyttää, illalla ei uni tule. Liikunta ei tuota nautintoa eikä sitä tahdo jaksaa samalla tavalla kuin aiemmin. Aiemmin kivalta tuntuvat asiat eivät tunnu samalta, joskus ne jopa kyllästyttävät. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään..

Väsymyksellä on monet kasvot. Taustalla voi olla vaikka mitä. Oikeiden juurisyiden löytyminen voi olla haastavaa, mutta oleellista, jotta hoitokin voidaan kohdentaa oikein. Itsensä kuuntelu ja oikeiden kysymysten esittäminen itselle ei ole helppoa. Siitä huolimatta kannattaa yrittää. Mennä kohti väsymyksen mahdollisesti monisyistäkin ydintä.

Ehkä sisältä löytyy tärkeä ja pysäyttävä tarina itsestä ja vaatimuksista, joita itselle on esittänyt. Ehkä sisältä löytyy ihminen, joka tottumuksesta suorittaa elämäänsä. Ehkä sisältä löytyy ihminen, joka kaipaa uutta suuntaa ja merkityksellistä tekemistä. Ehkä sisältä löytyy tarina ihmisestä, joka on kadottanut elämää kantavat rutiinit, vaikka ne olisivat käden ulottuvilla.

Väsymyksen monien kasvojen kääntöpuolella on armollinen, merkityksellinen, innostusta odottava, utelias ja toimintaa haluava maailma. Maailma, joka jaksaa odottaa. Maailma toivoa täynnä. Vaikka väsyneestä se voi tuntua mahdottomalta – siellä se on, odottamassa kärsivällisenä vuoroaan.

Rajoista

Rajat ovat mielenkiintoinen asia. Nehän sanojen mukaisesti kertovat, missä jonkun asian raja on ja mitä ei ylitetä. Rajat ovat myös tärkeä asia. Yksinkertaistettuna rajoja pidetään yhtenä mielenterveyden tärkeänä kulmakivenä: täysin rajaton ihminen tarvitsee apua rajojen asettamisessa.

Rajoja käytetään kaikkialla; kuten ympäristössä, ihmisten välillä, tekemisessä ja mielen sisällä.  Rajojen selkeys myös hämärtyy, mitä lähemmäs menemme ihmismieltä. Valtioilla on rajat, piha-alueilla ja kulkureiteillä on rajat. Nämä rajat ovat konkreettiset ja selkeät. Ihmisten välillä rajojen tulisi olla selkeät, mutta niissä alkaa olla häilyvyyttä, varsinkin ryhmätilanteissa. Esimerkiksi ryhmäpaineen kasvaessa ihmiset toimivat vastoin omia periaatteitaan yllättävänkin helposti. Näin rajojen pitävyys ei ole niin selkeää ja helppoa. Parisuhteissa ja ystävyyssuhteissa rajoja koetellaan suoraan ja epäsuorasti. Mitäpä sitä ei tekisi toisen puolesta -periaatteella. Ei ole harvinaista, että ihminen suostuu epäasialliseen kohteluun pitkäksi aikaa, ennen kuin uskaltaa rajata.

Yhtä lailla rajojen haaste näkyy tekemisissä. Vaikka fokus ja tavoite olisi ryhmätilanteessa ilmoitettu selkeästi, ihmisten hetkessä heräävät impulssit ja tarpeet ohjaavat ryhmätilanteita suuntiin, mihin ei alun perin ollut tarkoitus mennä. Ryhmän ohjaajalla on tekemistä pitää huoli rajoista, koska impulssit voivat olla hyvinkin koukuttavia ja houkuttavia. Sama rajauksen vaikeus tekemisessä voi näkyä jo pelkässä siivoamisessa: piti siivota vain keittiön lattia, mutta huomasikin pyyhkivänsä avohyllyt ja samalla pesi koko keittiönkaapiston.

Mielen sisällä rajojen pitäminen vasta vaikeaa onkin. Mieleen voi tulla mitä tahansa, mistä tahansa asiasta ja miltä tahansa aikakaudelta. Koita siinä sitten fokusoitua läsnäolevaan hetkeen.

Rajojen pitäminen auttaa pysymään asiassa: esimerkiksi pariskunnan riitaan ei sotketa kaikkia asioita, ainoastaan käsillä oleva teema. Rajojen pitäminen auttaa pysymään aikataulussa: tänään ehtii siivoamaan vain yhden huoneen, huolimatta siitä, että koko talo kaipaisi tuunausta. Rajojen pitäminen auttaa mielen tyyneydessä: jokaiseen nähtyyn, kuultuun ja koettuun liittyy monta erilaista impulssia ja uutta tarinaa. Niihin ei tarvitse tarttua, voi vain pitää huolen läsnä olevasta hetkestä – sellaisenaan.

Mahdottomasta mahdollista

Näin mainoksen, jossa ideana oli osoittaa miten epätodennäköisestä ja mahdottomalta tuntuvasta tuleekin mahdollista. En muista, mikä oli mainoksen tavoite, mutta jäin pyörittämään mielessäni tätä paradoksia. Mahdoton on mahdotonta nimensä mukaisesti. Miten siitä saa mahdollisen?

Mieli on suoraviivainen ja salakavala mahdollisuuksien rajaaja ja mahdottomien asioiden kertoja: ”Ei tällä koulutuksella”, ”ei näillä resursseilla”, ”ei tällä iällä” tai ”ei ainakaan tällä harjoittelulla ja näillä taidoilla”. Mahdottomat asiat ovat mahdottomia – siis mahdollisuuksien ulkopuolella. Piste.

Mutta, mitä jos uskaltaisi hieman venyttää mahdollisuuksien rajoja? Mitä tapahtuisi, jos uteliaana kokeilisi ottaa askeleen kohti mahdottomalta tuntuvaa asiaa?

Osa itsestä huutaa varmasti: ”Mahdotonta!” Askelia ei rajaa pelkkä puhe ja ajattelu, vaan myös pelon tunne. Varsin inhimillistä: kukapa mahdottomia lähtisi kokeilemaan – sehän on uhkarohkeaa. Ja uhkarohkeus on tyhmyyttä.

Luonnollisesti nämä mahdollisen maaston rajat ovat erilaisia eri ihmisillä. Se, mikä on jollekin arkipäivää, voi tuntua toisesta mahdottomalta. Jokaisella on oikeus säädellä omat mahdollisuuksien maastonsa ja pitää niistä kiinni. Huolimatta tästä, tekee mieli haastaa. Kuka määrittää sen, mikä on mahdollista ja mikä ei? Ja millä oikeudella?

Mahdollisuuksien raja-aitoja voi kolkutella, varovasti hiljaa hiipien tai suoraan kohti rymistäen – katsoa, tutkailla uteliaasti, miten itselle käy. Ihmisen uteliaisuus on oppimisen ja kehittymisen kannalta oleellista. Turhaan parjattu asia. Utelias uskaltaa.

Ehkä näin, mahdottoman musta valkoinen maasto alkaa muuttua harmaaksi – ei niin mahdottomaksi kuin kuvitteli. Toki mahdoton on aina mahdotonta itselle, mutta kun mahdollisuuksien aitaus laajenee, mahdottomaksi määritellyt asiat pienenevät.