Näin mainoksen, jossa ideana oli osoittaa miten epätodennäköisestä ja mahdottomalta tuntuvasta tuleekin mahdollista. En muista, mikä oli mainoksen tavoite, mutta jäin pyörittämään mielessäni tätä paradoksia. Mahdoton on mahdotonta nimensä mukaisesti. Miten siitä saa mahdollisen?

Mieli on suoraviivainen ja salakavala mahdollisuuksien rajaaja ja mahdottomien asioiden kertoja: ”Ei tällä koulutuksella”, ”ei näillä resursseilla”, ”ei tällä iällä” tai ”ei ainakaan tällä harjoittelulla ja näillä taidoilla”. Mahdottomat asiat ovat mahdottomia – siis mahdollisuuksien ulkopuolella. Piste.

Mutta, mitä jos uskaltaisi hieman venyttää mahdollisuuksien rajoja? Mitä tapahtuisi, jos uteliaana kokeilisi ottaa askeleen kohti mahdottomalta tuntuvaa asiaa?

Osa itsestä huutaa varmasti: ”Mahdotonta!” Askelia ei rajaa pelkkä puhe ja ajattelu, vaan myös pelon tunne. Varsin inhimillistä: kukapa mahdottomia lähtisi kokeilemaan – sehän on uhkarohkeaa. Ja uhkarohkeus on tyhmyyttä.

Luonnollisesti nämä mahdollisen maaston rajat ovat erilaisia eri ihmisillä. Se, mikä on jollekin arkipäivää, voi tuntua toisesta mahdottomalta. Jokaisella on oikeus säädellä omat mahdollisuuksien maastonsa ja pitää niistä kiinni. Huolimatta tästä, tekee mieli haastaa. Kuka määrittää sen, mikä on mahdollista ja mikä ei? Ja millä oikeudella?

Mahdollisuuksien raja-aitoja voi kolkutella, varovasti hiljaa hiipien tai suoraan kohti rymistäen – katsoa, tutkailla uteliaasti, miten itselle käy. Ihmisen uteliaisuus on oppimisen ja kehittymisen kannalta oleellista. Turhaan parjattu asia. Utelias uskaltaa.

Ehkä näin, mahdottoman musta valkoinen maasto alkaa muuttua harmaaksi – ei niin mahdottomaksi kuin kuvitteli. Toki mahdoton on aina mahdotonta itselle, mutta kun mahdollisuuksien aitaus laajenee, mahdottomaksi määritellyt asiat pienenevät.