Olympialaiset ovat ohi. Niin urheilijat kuin katsojatkin ovat saaneet kokea suuria tunteita, voittoja ja pettymyksiä. Kisojen jälkeen alkaa arki eikä ole harvinaista tuntea nk. tyhjää oloa kauden tärkeimpien kilpailujen jälkeen. Karrikoiden; tämä olympiadi oli tässä. Neljän vuoden matka on tehty. Olivatko kaikki ponnistelut, uhraukset ja vaivannäkö sen arvoista, voittajana tai voitettuna.

Kun on panostanut pitkään johonkin, sitoutuneena tehnyt töitä ja antanut kaikkensa, on selvää, että lopputulos tuntuu – karvaana pettymyksenä tai suurena ilonkokemuksena. Tyhjä olo ei kuitenkaan korreloi voiton tai häviön kanssa. Se korreloi sitoutumisen ja tunnekokemuksen kanssa.

Toisin sanoen, kun juhlat on juhlittu ja tavallinen arki alkaa, joutuu jokainen urheilija miettimään - mitä nyt. Mikä on seuraava tavoite – ja onko sitä. Jos tavoitteita vielä on, jaksaako aloittaa taas kaiken alusta. Uhraukset, panostukset ja valinnat ovat aina suuria. Vähemmästäkin mieli haluaa ottaa aikalisän: Ajan pohtia ja palautua. Tyhjä olo tarvitsee aikaa ja tilaa täyttyä uudelleen.

Jatko, sen mahdollisuudet ja haasteet, voivat hetken odottaa. Toivottavasti tähän on jokaisella mahdollisuus – yksin tai luotettavan auttajan kanssa. Joskus hitaus on hyvästä. Silloin alkaa nähdä metsän puilta. Saa etäisyyttä ja alkaa hahmottaa, mihin suuntaan omaa elämää haluaa viedä.

Sama koskee ketä tahansa ihmistä, joka antaa täyden panoksensa organisaatioon – ja vuoden tai kauden jälkeen miettii, haluaako enää. Onko kaikki se, mitä on annettavissa, jo annettu vai vieläkö voisi uusiutua ja tarjota jotain lisäarvoa.