Tyhjä olo

Olympialaiset ovat ohi. Niin urheilijat kuin katsojatkin ovat saaneet kokea suuria tunteita, voittoja ja pettymyksiä. Kisojen jälkeen alkaa arki eikä ole harvinaista tuntea nk. tyhjää oloa kauden tärkeimpien kilpailujen jälkeen. Karrikoiden; tämä olympiadi oli tässä. Neljän vuoden matka on tehty. Olivatko kaikki ponnistelut, uhraukset ja vaivannäkö sen arvoista, voittajana tai voitettuna.

Kun on panostanut pitkään johonkin, sitoutuneena tehnyt töitä ja antanut kaikkensa, on selvää, että lopputulos tuntuu – karvaana pettymyksenä tai suurena ilonkokemuksena. Tyhjä olo ei kuitenkaan korreloi voiton tai häviön kanssa. Se korreloi sitoutumisen ja tunnekokemuksen kanssa.

Toisin sanoen, kun juhlat on juhlittu ja tavallinen arki alkaa, joutuu jokainen urheilija miettimään - mitä nyt. Mikä on seuraava tavoite – ja onko sitä. Jos tavoitteita vielä on, jaksaako aloittaa taas kaiken alusta. Uhraukset, panostukset ja valinnat ovat aina suuria. Vähemmästäkin mieli haluaa ottaa aikalisän: Ajan pohtia ja palautua. Tyhjä olo tarvitsee aikaa ja tilaa täyttyä uudelleen.

Jatko, sen mahdollisuudet ja haasteet, voivat hetken odottaa. Toivottavasti tähän on jokaisella mahdollisuus – yksin tai luotettavan auttajan kanssa. Joskus hitaus on hyvästä. Silloin alkaa nähdä metsän puilta. Saa etäisyyttä ja alkaa hahmottaa, mihin suuntaan omaa elämää haluaa viedä.

Sama koskee ketä tahansa ihmistä, joka antaa täyden panoksensa organisaatioon – ja vuoden tai kauden jälkeen miettii, haluaako enää. Onko kaikki se, mitä on annettavissa, jo annettu vai vieläkö voisi uusiutua ja tarjota jotain lisäarvoa.

Eikö psykologin ammattipätevyys riitä?

Toimin useiden psykologien työnohjaajana. Moni psykologi miettii oman ammatillisen koulutuksen lisäksi myös muuta lisäkoulutusta, esimerkiksi työnohjaaja- tai psykoterapiakoulutusta. Kliinistä työtä tekevälle psykologille psykoterapeuttikoulutus on oiva lisä syventää omaa ammattitaitoa ja avaa maaston myös kuntoutuspsykoterapeuttina toimimiselle. Yhtä lailla organisaatioissa toimiva psykologi voi haluta syventää omaa osaamista esimerkiksi työ- ja organisaatiopsykologian erikoispsykologikoulutuksella. Sinänsä koulutus ja oman ammattipätevyyden lisääminen ja syventäminen suuntaan, johon on menossa, on hieno asia.

Jäin kuitenkin miettimään asiaa laajemmin hyvinvointimarkkinoilla.

Markkinoilla on tarjolla jos jonkin sortin hyvinvointi- ja henkistä valmentajaa, muutaman viikon kurssituksella. Silti psykologit, jotka omaavat vuosien tieteellisen koulutuksen psykologian eri alueilta, miettivät, riittääkö oma pätevyys vai tarvitaanko lisää.

Mistä tämä kertoo? Onko ammattikuntamme niin kriittistä ja vaativaa? Toisin sanoen perehtymällä johonkin asiaan syvällisesti, huomaa vain, miten vähän oikeastaan tietää – ja näin janoaa lisää oppia. Vai onko kyse uteliaisuudesta? Puhtaasta halusta perehtyä vielä syvemmin ihmismielen monimutkaiseen maastoon, vain huomatakseen, että aukkoja jää silti. Siksi uusi koulutus voisi tuoda aina jotain lisää. Vai liittyykö asiaan huolta? Jos ei käy viimeisimpiä koulutuksia, jää jalkoihin. Ikään kuin kokemuksen kautta opittu ei opettaisi tekijäänsä.

Psykologi, jos kuka, on pätevä kokemuksen työstäjä ja auttaa ihmistä reflektoimaan omaa kokemustaan ja tilannettaan monipuolisesti.

En tiedä, onko muilla ammattialoilla samaa haastetta. Oli tai ei, lienee kuitenkin aika alkaa korostaa myös ihan perusammattitutkinnon arvoa. Se on jo pätevyys ja kertoo osaamisesta.

Nuoriso pilalla

Katsoin lentokoneessa ennen elokuvaa mainospätkää, jossa näytettiin erilaisia lyhyitä videoita nuorisosta tekstityksellä:

”Nuoriso on pilalla.”

 Kuvauksia oli otettu erilaisista tapahtumista. Tämän jälkeen tuli samanlaisia videonpätkiä eri aikakausilta – samanlaisin tekstein. Jokainen ikäpolvi on siis jossain kohtaa elämänsä aikana todettu olevan pilalla. En muista, mitä mainos loppujen lopuksi mainosti, mutta jäin miettimään tätä oivaltavaa otetta liittyen arviointeihin ja aikakausiin.

Helposti sitä unohtaa iän myötä, että on itsekin joskus ollut nuori varmana omasta totuudesta, halukas kokeilemaan omia rajoja uhkuen varmuutta, että selviää kyllä. Ärsyyntyneenä kalkkisten puuttumisesta kaikkiin asioihin.

Mielenkiintoista on myös huomata, miten ikä tuo ymmärrystä omia vanhempia kohtaan. Miten rajoitukset olivatkin suojaavia ja toivat turvaa sekä ohjasivat arvostamaan tiettyjä asioita.

Ehkä kyse on juuri tästä, kun puhutaan kolmen sukupolven tärkeydestä ja yhteydestä. Jokainen sukupolvi kokee saman: halun irrotella, halun kertoa, miten asiat ovat sekä toisaalta ymmärryksen, miten ne asiat oikeasti ovat. Kokemusten maasto voi olla ja onkin erilainen, mutta ilmiöt samat. Ehkä oleellista onkin ymmärtää tämä. Ja ehkä sen ymmärtää vasta, kun on itse kolmen sukupolven viimeisessä osassa. Ehkä sitä voisi kuitenkin lempeän myötätuntoisen hymyn kera katsoa nykynuorisoa - itsekin nuoruuden kokeneena.

Toivoen heille aina parempaa.

Urheilijan pettymys

Vuoden 2018 Olympialaiset Etelä-Korean Pyeongchangissa lähestyvät kovaa vauhtia. Kisoihin osallistuvat urheilijat valitaan tällä viikolla. Tämä tarkoittaa sitä, että ennen kuin yhtään kisasuoritusta on vielä tehty, moni urheilija tulee pettymään.

Moni katsoja huomasi viikonloppuna Urheiluruutua katsoessaan huppu-urheilun raadollisuuden. Kaksi Suomalaista taisteli paikasta olympialaisiin ja paikan hävinnyt purki itkuisin silmin pettymystään kameralle.

Lienee sanomattakin selvää, että ihminen pettyy, kun ei saavuta sitä, mitä halusi ja mihin pyrki. Pettymysten käsittely on kovaa ja rankkaa henkistä työtä. Suru, avuttomuus, viha ja pelko ovat tunteita, joita pettymyksen osuessa kohdalle joutuu vähintään työstämään. Koston ajatukset, rintaa repivä ahdistus ja raivon tunne eivät ole harvinaisia pettymysten kohdalla.

Omasta pettymyksestä puhuminen voi olla vaikeaa. Voi olla helpompi syyttää olosuhteita tai muita kuin kertoa avoimesti omasta suuresta haavasta, jonka menetetty mahdollisuus toi. Mitä suurempi panos, sen enemmän itse siihen sitoutuu – ja sen suurempi pettymys, jos sitä ei saavuta.

Pettymyksistä selviäminen on paljon helpompaa, jos on joku, jolle puhua ja jakaa omaa tunnetaakkaa. Joku, joka ymmärtää sanojen sisällön sijaan merkityksen. Joku, joka kannattelee ja auttaa pääsemään pahimman yli. Joku, joka osaa asettaa tapahtumat ja asiat uudelleen uomiinsa.

Näin pettymyksestä selviämisestä tulee uudenlainen osa itseä. Sitä tietää, että selviää kovistakin paikoista. Sitä oppii tuntemaan itsensä ja omat reaktionsa paremmin. Näin sitä on taas kasvanut (tai joutunut kasvamaan) henkisesti. Tapahtuma ei määritä itseä, mutta sen myötä on oppinut paljon uutta sekä itsestä, muista että systeemistä.

Geeniteknologialla paremmaksi

Helsingin Sanomissa (15.1.2018) uutisoitiin geenitekniikasta. Mielenkiintoinen juttu. Uutisessa pohdittiin myös, miten pitkään kestää, kun geeniruiskeita saadaan jo kotikäyttöön. Utopiaahan se on (vielä), mutta voin kuvitella jo pohjattomat markkinat: kauniimmaksi, hoikemmaksi tai lihaksikkaammaksi geeniruiskeiden avulla.

Läpi historian ihmiset ovat halunneet näyttää kauniilta oman yhteiskuntaihanteensa mukaisesti. Silti mietin, miten ulkokohtaisesti me itseämme arvioimme. Menestys mitataan taloudellisella tai muulla mitattavalla arvolla. Kauneus ulkonäöllä. Onnellisuus hymyn määrällä.

Toisaalta pelkkä visuaalisuus voi pettää. Katsominen ei takaa, että näkee. Ja näkeminen on turhaa, jos mieli on sokea. Mitatun arvon takana voi olla ihmisraunio. Kauneuden takana voi olla monta tuskallista kokemusta vain liittyen kauneuden hankkimiseen. Hymykin voi olla pelkkä fasadi. Opittu ja totuttu ilme kasvoilla suojaamassa itseä.

Geeniteknologialla voidaan varmasti tehdä elämästä parempaa. En epäile. Varsinkin kun se keskittyy esimerkiksi sairauksien paranemiseen ja hoitokeinojen keksimiseen.

Jokainen voi tehdä omasta ja muiden elämästä parempaa ilman geeniteknologiaakin. Kun toinen kokee onnistuvansa jossain, siitä voi iloita rinnalla. Kun toinen näyttää laittautuneen, siitä voi kehua. Kiitokset ja hyvät sanat eivät maksa, mutta ovat mittaamattomat arvokkaita. Samalla tavalla myötäeläminen ja halu tukea toista välittyvät, vaikka fasadi olisikin yllä.

Kun haluaa parasta, kannattaa antaa sitä toiselle. Vaikkei geenit muuttuisi, muuttuu ilme, asenne ja teot.

Ja teot muistetaan.

Outo, rakas kansa

Joulun alla minulle tarjoutui mahdollisuus kuulla ulkomaalaisten käsityksiä Suomesta. Se oli silmiä avaavaa. Omia itsestäänselvyyksiä ihmeteltiin ja pidettiin omituisina.

Esimerkiksi saunominen herättää monissa kummastusta. Mennään alasti vierekkäin lauteille istumaan ja heitetään löylyä niin, että kukin vuorollaan käpertyy kasaan tai poistuu saunasta. Suomalaisille sauna on lähes pyhä paikka. Tärkeä osa suomalaisuutta, joka kuuluu niin kesään kuin talveen.

Yhtä lailla kummastusta herättää itsenäisyyspäivän vietto. Ihmiset pukeutuvat hienosti, kokoontuvat yhteen, avaavan television ja tuijottavat kättelyä kolmisen tuntia. Näin sanottuna se voi kuulostaa kummalliselta, mutta on monelle osa itsenäisyyspäivä juhlaa. Katsoa, ketä on kutsuttu, minkälaisia pukuja näkyy ja olla näin osa linnan juhlaa.

Kirosanamme sentään herättävät kunnioitusta. Ei kovin monessa kielessä R kirjaimia käytetä. Perkele pysäyttää, vaikkei merkitystä ymmärtäisi. Talvikin tulee koko Suomeen lähes joka vuosi ja silti mikään ei pysähdy. Ihmiset menevät töihin, liikenne toimii ja koulutkin ovat auki. Yhtä lailla pimeästä ajasta selviäminen nähdään taitona. Auringonnousemattomuus hämmästyttää yhtä lailla kuin kesällä sen laskemattomuus.

Miten suhtautua kansaan, jonka mielijuoma on ilmainen viina ja jos ei nyt ihan ilmainen, niin ainakin mahdollisimman halpa. Käsi ylös, jos joku juo Viron vodkaa maun takia.

Näin kun miettii meitä suomalaisia, niin tottahan se on, että olemme melko outo kansa. Rakas, mutta outo.

Työtaajuudesta irti

Olin kouluttamassa SOL:n esimiehiä viime viikolla ja yksi johtajista kertoi, miten toivoisi alaistensa pääsevän irti työtaajuudelta. Ihastuin tähän uuteen termiin. Kysyin myös luvan saada käyttää sitä jatkossa. Googletin sanan – yhtään osumaa ei tullut. Ainutlaatuinen ja osuva kuvaus liittyen siihen, mistä on kyse suorituksen ja palautumisen välisestä suhteesta – palautumisessa on kyse taajuudesta irti pääsemisestä.

Taajuus tulee alun perin fysiikasta. Taajuus voi tarkoittaa frekvenssiä eli kuvata monta kertaa tietyssä ajassa jokin asia tapahtuu. Yhtä lailla se voi kuvastaa tiheyttä eli monta yksikköä on tietyllä alueella.

Taajuuden käsite puhuttaessa työstä on erittäin kuvaava: vaikka ihminen ei olisi töissä, vastaisi kännykkään tai sähköposteihin, hän voi olla silti työtaajuudella. Toisin sanoen miettiä tai pyörittää mielessään työasioita. Sama koskee mitä tahansa asiaa: suoritustaajuus on suorittamista, vaikka samaan aikaan rentoutuisi tai lepäisi.

Palautumisesta ja irti päästämisestä puhutaan paljon. Se on tärkeää, jotta jaksaa ja voi hyvin, jotta kehittyy ja jotta kykenee luomaan uutta. Se onnistuu, kun kyseisestä taajuudesta voi siirtyä toiseen taajuuteen. Joskus voi olla hyväksi vain olla ilman mitään taajuutta – joskus meditatiivisessa tilassa sekin on mahdollista.

Joskus irti päästäminen ei onnistu, ainakaan jos aikaa on vähän. Huolimatta tästä, uskon, että jo tietoinen pyrkimys siihen on hyväksi: Lupa pyrkiä irti työtaajuudesta tai suoritustaajuudesta. Ja yhtä lailla on tärkeää, että voi myötätuntoisesti, sisäisesti itselleen hymyillä, jos huomaa, ettei ihan pysty. Hyvä ja inhimillinen taajuus sekin.

Hyvää ja suoritustaajuudesta vapaata joulua ja vuoden vaihdetta kaikille!

Tasa-arvo urheilussa

Suomi on tasa-arvoinen maa, sanotaan.

Hyvää työtä ja pyrkimystä meillä siihen onkin, vaikka monelta osin siihen on vielä matkaa monella elämän osa-alueella. Tällä viikolla mediassa on ollut kovasti esillä eurojaot urheilussa. On ollut mielenkiintoista seurata keskustelua eurojaosta tietyissä palloilulajeissa. Puolesta ja vastaan argumentteja on tuotu julki. Esimerkiksi menestyksestä huolimatta naisille ei heru rahaa yhtä paljon kuin miehille, koska naisten lajeja ei seurata ja media ei ole kiinnostunut.

Jos näin on, tulisiko lajien sisällä ja miksei välillä tehdä enemmän brändäys työtä, jotta ihmiset kiinnostuisivat enemmän. Tuskin mikään laji vahingossa ja sattumalta on noussut kansan suosioon, oli sitten kyse miehistä tai naisista.

Toisaalta meillä on joukkuelajeja, joissa suomalaiset naiset ovat tuoneet maailmanmestaruuksia, kuten muodostelmaluistelu ja joukkuevoimistelu. Yhtään enempää ne eivät näy mediassa, saati että näkyisivät rahanjaossa. Miten tämä pitäisi tulkita? Onko kyse siitä, että naisten valloittamat lajit eivät uppoa samalla tavalla kuin miesten?

Esimerkiksi naisten jääkiekkoliigan ottelussa Kärpät-Blues 25.11.2017 oli ottelupöytäkirjan mukaan 136 katsojaa. Miesten jääkiekkoliigan ottelussa Kärpät-Tappara 21.11.2017 oli 6002 katsojaa. Naisten jalkapallon EM loppuottelua seurasi TV:stä noin 424 000 ihmistä. Nopealla etsinnällä en löytänyt, paljonko miesten pelejä seurataan, mutta Uefan (Euroopan jalkapalloliiton) mukaan luvut pyörivät maailmalla yli 200 miljoonan. Väheksymättä ketään tai mitään, tämä on fakta, kun puhutaan rahasta urheilussa.

Osa suomalaisten urheilijoiden tuloista tulee sponsoreilta, joissain lajeissa suurin osa. Sponsorit hakevat yhteistyön kautta hyötyä omaan liiketoimintaansa. On itsestään selvää, että yritykset haluavat näkyä siellä, missä on katsojia ja mediaa.

Miesten luoman urheilukulttuurin muuttaminen ei ole helppoa; sukupuolten välistä tasa-arvoa hakevat ihmiset ovat joutuneet tekemään kovasti työtä ja joutuvat vastakin, jotta todellista muutosta tapahtuu. Urheilua pidetään tärkeänä osana suomalaista yhteiskuntaa. Valitettavan usein urheileminen maksaa paljon. Kun puhutaan naisten huippu-urheilusta ja rahasta, tulisi lajien lisäksi myös valtiovallan ottaa ”koppi” asiasta. Jos halutaan, että Suomalaiset naiset menestyvät urheilussa, on heitä tuettava enemmän yhteiskunnan varoin ja se on poliittinen päätös.

Yhteisöllisyys

Olin Valmentaa kuin nainen- tapahtumassa Seinäjoella. Paikalla oli eri lajien nais- ja miesvalmentajia. Kävimme läpi oman urheilu-uran antia ja oppeja, joita valmentamiseen liittyen kokemukset ovat tuoneet. Anti oli jälleen päätä huimaava. Osaamista on ja omia kokemuksia, joista ammentaa.

Tapaamisessa nousi esille tarve yhteiselle keskustelulle ja kokemusten jakamiselle. Halu oppia lisää oli selkeä. Tällaisia mahdollisuuksia on urheilussa paljonkin, esimerkiksi erilaisten koulutusten, työnohjauksen ja mentoroinnin avulla.

Jäin kuitenkin miettimään erään valmentajan sanoja: ”voidaanko kokoontua ilman mitään virallista”.

Usein tällaiset epäviralliset tapaamiset jäävät kokoon kutsumatta, koska kukaan ei kanna vastuuta varsinaisesti koollekutsumisesta. Into laantuu heti tapahtuman jälkeen, kun arki iskee päälle.

Jos sellainen epävirallinen kokoontuminen onnistuu, usein ne jäävät kauniiksi aluiksi, koska niihin ei ole samalla tavalla pakko sitoutua. Menee, jos jaksaa tai pääsee.

Ja jos ne jotenkin onnistuvat jatkumaan, usein ne ovat kokoontuessaan kavereiden kuulumistapaamisia, joissa ei synny uutta, koska tavoitteita ei ole ja työnjakokin jää sopimatta. Niistä tulee suljettuja kavereiden ”saunailta” tyylisiä tapaamisia.

Silti en ihmettelisi, vaikka Pohjanmaalta vielä kuultaisiin näistä epävirallisista valmentajien osaamista ja hyvinvointia edistävistä yhteen kokoontumisista, joissa valmentajat käyvät säännöllisesti.

Ai miksikö?

Yhteisöllisyyden vuoksi.

Paikalla olleiden valmentajien into oli aikamoinen. Huolimatta siitä, että he eivät tunteneet toisiaan. Katseissa oli päättäväisyyttä, tahtoa tehdä asioille jotain. Jotain sellaista, mitä sanoilla on vaikea saavuttaa – sen vain tuntee. Yhteisöllisyyttä ei voi tuoda, se tulee luoda. Jäi olo, että jotain uutta on syntymässä.

Ai niin, tämä valmentaa kuin nainen tapahtumakin oli Seinäjoella ihan vaan yhden innokkaan ja sinnikkään valmentajan ansiosta.

Vuosi vuodeltako nopeampaa

Joka vuosi itsestäni tuntuu, että aika kulkee nopeammin. Ihan samaa tahtiahan se menee, mutta tuntuu, että vuosi vuodelta nopeammin. Jäinkin miettimään, miten tämä selittyy?

Luonnollisesti jos päivään ahtaa paljon asioita, niin varmasti päivät vilahtavat nopeasti, koska ne ovat niin täynnä.

Joskus myös automaatti pilotilla eletyt hetket vilahtavat ohi, koska niissä ei ole läsnä.

Joskus taas se, että odottaa jotain tulevaa tapahtumaa, saa mielen osittain kiinnittymään siihen odotettuun hetkeen, jolloin muut päivät ovat vain odotushuoneessa istumista. Niinpä ne vilahtavat ohi, koska palkinto on vasta se odotettu asia.

Joskus taas arki onkin vain elämän odotushuone ja vapaapäivät varsinainen elämä. Niinpä kuukaudessa ei kovin montaa elettyä hetkeä ole.

Varmasi voi olla noinkin. Toisaalta yhtä lailla voi olla niin, että eletyn elämän yksityiskohtia ei muista, vaikka niissä onkin ollut täysillä läsnä. Sitähän voi elää ihan tyytyväisenä ja aika ajoin herätä arvioimaan, mitä on tehnyt ja miten elämä on mennyt. Näissä hetkissä sitten tuntuu, että onpa aika vierinyt.

Aika ei kulu vuosi vuodelta nopeammin. Jos siltä tuntuu, ehkä sitä onkin elänyt niin täysillä jokaisen hetken, että pysähtyessä tuntuu ajan vierineen nopeammalla temmolla.