Vuoden 2018 Olympialaiset Etelä-Korean Pyeongchangissa lähestyvät kovaa vauhtia. Kisoihin osallistuvat urheilijat valitaan tällä viikolla. Tämä tarkoittaa sitä, että ennen kuin yhtään kisasuoritusta on vielä tehty, moni urheilija tulee pettymään.

Moni katsoja huomasi viikonloppuna Urheiluruutua katsoessaan huppu-urheilun raadollisuuden. Kaksi Suomalaista taisteli paikasta olympialaisiin ja paikan hävinnyt purki itkuisin silmin pettymystään kameralle.

Lienee sanomattakin selvää, että ihminen pettyy, kun ei saavuta sitä, mitä halusi ja mihin pyrki. Pettymysten käsittely on kovaa ja rankkaa henkistä työtä. Suru, avuttomuus, viha ja pelko ovat tunteita, joita pettymyksen osuessa kohdalle joutuu vähintään työstämään. Koston ajatukset, rintaa repivä ahdistus ja raivon tunne eivät ole harvinaisia pettymysten kohdalla.

Omasta pettymyksestä puhuminen voi olla vaikeaa. Voi olla helpompi syyttää olosuhteita tai muita kuin kertoa avoimesti omasta suuresta haavasta, jonka menetetty mahdollisuus toi. Mitä suurempi panos, sen enemmän itse siihen sitoutuu – ja sen suurempi pettymys, jos sitä ei saavuta.

Pettymyksistä selviäminen on paljon helpompaa, jos on joku, jolle puhua ja jakaa omaa tunnetaakkaa. Joku, joka ymmärtää sanojen sisällön sijaan merkityksen. Joku, joka kannattelee ja auttaa pääsemään pahimman yli. Joku, joka osaa asettaa tapahtumat ja asiat uudelleen uomiinsa.

Näin pettymyksestä selviämisestä tulee uudenlainen osa itseä. Sitä tietää, että selviää kovistakin paikoista. Sitä oppii tuntemaan itsensä ja omat reaktionsa paremmin. Näin sitä on taas kasvanut (tai joutunut kasvamaan) henkisesti. Tapahtuma ei määritä itseä, mutta sen myötä on oppinut paljon uutta sekä itsestä, muista että systeemistä.