Helsingin Sanomissa (15.1.2018) uutisoitiin geenitekniikasta. Mielenkiintoinen juttu. Uutisessa pohdittiin myös, miten pitkään kestää, kun geeniruiskeita saadaan jo kotikäyttöön. Utopiaahan se on (vielä), mutta voin kuvitella jo pohjattomat markkinat: kauniimmaksi, hoikemmaksi tai lihaksikkaammaksi geeniruiskeiden avulla.

Läpi historian ihmiset ovat halunneet näyttää kauniilta oman yhteiskuntaihanteensa mukaisesti. Silti mietin, miten ulkokohtaisesti me itseämme arvioimme. Menestys mitataan taloudellisella tai muulla mitattavalla arvolla. Kauneus ulkonäöllä. Onnellisuus hymyn määrällä.

Toisaalta pelkkä visuaalisuus voi pettää. Katsominen ei takaa, että näkee. Ja näkeminen on turhaa, jos mieli on sokea. Mitatun arvon takana voi olla ihmisraunio. Kauneuden takana voi olla monta tuskallista kokemusta vain liittyen kauneuden hankkimiseen. Hymykin voi olla pelkkä fasadi. Opittu ja totuttu ilme kasvoilla suojaamassa itseä.

Geeniteknologialla voidaan varmasti tehdä elämästä parempaa. En epäile. Varsinkin kun se keskittyy esimerkiksi sairauksien paranemiseen ja hoitokeinojen keksimiseen.

Jokainen voi tehdä omasta ja muiden elämästä parempaa ilman geeniteknologiaakin. Kun toinen kokee onnistuvansa jossain, siitä voi iloita rinnalla. Kun toinen näyttää laittautuneen, siitä voi kehua. Kiitokset ja hyvät sanat eivät maksa, mutta ovat mittaamattomat arvokkaita. Samalla tavalla myötäeläminen ja halu tukea toista välittyvät, vaikka fasadi olisikin yllä.

Kun haluaa parasta, kannattaa antaa sitä toiselle. Vaikkei geenit muuttuisi, muuttuu ilme, asenne ja teot.

Ja teot muistetaan.