Tällä hetkellä jääkiekossa käydään kiivasta keskustelua siitä, kuinka jotkut jääkiekkoilijat ovat kieltäytyneet MM-kilpailupaikasta. Keskustelun näkökulmat ovat kaikki mielenkiintoisia: mihin on kadonnut kunnia edustaa Suomea ja miksi muka urheilija ei voisi itse päättää, missä kilpailee ja missä ei, vain pari näkökulmaa mainitakseni.
Jäin miettimään asiaa yleisemminkin urheilussa. Ei ole harvinaista, että urheilija haluaisi jättäytyä pois urheilukilpailusta, mutta valmentaja toivoo hänen osallistuvan. Mistä on kyse, kuka saa päättää ja millä perusteella?
Joskus urheilijan kieltäytymisen taustalla on puhdas henkinen ja/tai fyysinen väsymys. Väsymys lisää loukkaantumisriskiä, jolloin voi olla urheilijan uran näkökulmasta tärkeämpää jättää kilpailu väliin kuin riskeerata kehon kestäminen yhdellä ylimääräisellä kuormalla.
Joskus kieltäytymisen taustalla on arvokysymys: kyseistä kilpailua ei pidetä niin tärkeänä kuin sitä, mitä muuta olisi samaan aikaan tarjolla tai kyseisessä porukassa tai kyseisten valmentajien kanssa ei haluta olla.
Joskus elämässä on sattunut jotain sellaista, mitä ei halua sanoa ääneen, mutta se estää osallistumasta kilpailuun. Useimmissa tilanteissa valmentaja tai joku valmennustiimistä tietää syyn, mutta julkisuudessa sitä ei tiedetä.
Joskus taas tiettyjen urheilijoiden poisjäänti lisää myös muiden poisjääntiä: ”jos tuo ei osallistu, niin minäkään en viitsi”. Tulkittu asenne siis leviää.
Mikä edellä mainituista syistä on sellainen, että se ei riitä syyksi? Ja jos ei riitä, mitä siitä seuraa?
Itse olen ollut tilanteissa, joissa esimerkiksi väsymyksestä ääneen puhuminen valmennustiimissä ja sen julkituominen on avannut urheilijan lukkoja, ja urheilija onkin halunnut kilpailla – ja saanut itsestä hyvän suorituksen irti. Yhtä lailla tiedän tapauksia, joissa painostettuna urheilija kantaa kilpailun jälkeen väsymyksensä lisäksi häpeää huonosti tehdystä suorituksesta.
Jos kilpailua ei pidä tärkeänä, se voi mahdollistaa silti tiettyjen taitojen harjoittamisen, yhtä lailla kuin sellainen suhtautuminen voi vaikuttaa muihin estäen heidän parhaan potentiaalin esilletulon.
Lienee sanomattakin selvää, että elämän syvät kriisit laittavat selän seinää vasten ja pakottavat suhteuttamaan asioiden tärkeysjärjestyksen. Tällöin tietyt kilpailut voivat jäädä. Tosin joskus urheilijalle voi olla pelastus ja voimavaratekijä päästä kilpailumatkalle tuttuun ympäristöön mukaan. Ei siis sääntöä siinäkään.
Halutonta ja motivoitumatonta urheilijaa ei lähtökohtaisesti kannata pakottaa mukaan: ihminen, joka haluaa ja joka on innostunut, oletettavasti myös paneutuu ja yrittää tosissaan. Vaikuttamismahdollisuus, itsenäinen päätöksenteko ja halu kuulua ryhmään motivoivat antamaan parastaan.
Kukapa on siis riittävän viisas sanomaan, milloin tulee osallistua ja milloin ei. Parasta lienee se, että asianomaiset itse ovat avoimessa, arvostavassa ja toisia kunnioittavassa keskusteluyhteydessä. Tämän päivän päätöksillä voi olla kauaskantoisia seuraamuksia. Siksi kohtaamisiin ja hyvän yhteyden rakentamiseen kannattaa satsata.