Kun hiljaisuus puhuu

Istun täällä lähes metsän keskellä vanhempieni talon terassilla. Aurinko lämmittää, pieniä lumikasoja on vielä pellolla ja metsän siimeksessä. Muutoin piha alkaa olla kuiva. Puilla on oma pieni hento konsertti taustalla, linnut visertävät ja mehiläinenkin pörrää narsissien lähettyvillä.

Kirjoitan preesensissä, vaikka hetki meni jo. Hetkeä on hankala kuvata. Jos yrittää samaan aikaan kuvata, kun kokee, menettää jotain oleellista. Haluan kuitenkin kirjoittaa tästä. Hetkessä oli samaan aikaan läsnä hiljaisuus ja sen äänet. Hetki, jossa kaikki sai olla juuri niin kuin ne oli. Mitään ei tarvinnut lisätä eikä pois ottaa.

Palautumisesta ja pysähtymisestä puhutaan paljon. Sen arvoa ihmisen hyvinvoinnille tuskin enää kukaan kyseenalaistaa. Hektisessä maailmanmenossa arvostetaan taitoa olla läsnä. Metelin keskellä se voi olla vaikeaa, ärsykkeitä on liikaa.

Kun istuu hiljaisuudessa, huomaa asiat.  Ei vain ympärillä olevia, vaan myös sisäisiä. Sen, miten asettunut mieli on tai sen, miten hankalaa asettautuminen on. Hiljaisuudessa voi myös aistia sen, miten keho voi. Mitä tarvitsee itselleen juuri sillä hetkellä, jotta voisi paremmin. Hiljaisuus mahdollistaa kuulla kehon viestit.

Ajoittain, mielellään säännöllisesti, tarvitaan hiljaisuutta, jotta voi kuulla selkeästi, mitä hiljaisuus haluaa kertoa.

Työpaikan kusipäät

Luen juuri Robert Suttonin teosta ”Työpaikan kusipäät”. Otsikko on karmiva. Oli pakko napata se kirjaston hyllyltä. Alkuperäisteos on “The asshole survival guide: how to deal with people who treat you like dirt”. No, mielummin kusipää kuin persreikä. Tiedoksi, että olen itsekin kirjoittanut Vesa Nevalaisen kanssa kirjan ikävistä ihmisistä, joten hurskastelu sikseen.

Silti jäin miettimään asiaa. Miltä tuntuisi olla se työpaikan kusipääksi nimetty? Kuka sen edes päättää? Väheksymättä sitä tosiasiaa, että on varmasti olemassa ihmisiä, jotka tiedostamattaan tai tietoisesti haluavat hankaloittaa toisten työntekoa, kusipääksi nimeäminen tuntuu kovalta.

Jos itse on jostain innostunut, on todella ärsyttävää, kun muut eivät innostu samalla tavalla asiasta. Tällöin voi olla vaikeaa edes kuunnella toisten innostumattomuuteen liittyviä seikkoja. Tuntuu, että he ovat tahallisesti vastarannan kiiskejä.

Jos itse näkee esitetyssä asiassa puutteita tai potentiaalisia riskejä, ne haluaa ilmaista, jotta hommasta saadaan mahdollisimman hyvä. Tällöin voi tuntua todella kurjalta, jos itseä aletaan pitää negatiivisena pessimistinä ja asian vaikeuttajana.

Ei harvinainen tilanne. Joskus tietyt ihmiset jämähtävät tuottamaan kyseiseen työtodellisuuteen vain tietynlaisia ulostuloja. Ei edes välttämättä sen takia, että haluaisivat, vaan ovat ikään kuin pakotettuja siihen. Muutoin yhteisöstä puuttuisi moniäänisyys. Nämä vastapoolit voivat vaikuttaa todella hankalilta, tai Robert Suttonia lainaten, todellisilta kusipäiltä.

Joskus ihmiset voivat ryhmän toimivuuden vuoksi kantamaan roolia, joka ei ole edes heitä itseään. Toisin sanoen joku sanoo kritiikin ääneen, vaikka ei olisi lähtökohtaisesti edes sitä mieltä. Valitettavasti se ei tuota heille hyvää eikä yhteisölle. Joustamaton roolinotto tuottaa yhteisöön klikkejä ja syntipukkeja. Joskus kusipääksi nimetty kantaa harteillaan koko yhteisön toimimattomuutta.

Tällaisten työtodellisuuksien muuttaminen on vaikeaa. Kun joku on saanut stigman otsaansa, hänen toiminnastaan toisenlaisten tulkintojen tekeminen vaatii todella paljon vaivannäköä. Yksikin poikittainen sana, hymähdys tai huokaus tulkitaan helposti vanhan leiman mukaan. Joustavuus, avoimuus ja avoimin, ikään kuin aloittelijan mielin toisiin suhtautuminen edellyttää jatkuvaa valppaana oloa omien tulkintojen suhteen. Ehkä kusipää onkin itse, jos ei siihen kykene.

Urheilu-uran jälkeen

Luin mielenkiintoisen ja koskettavan tarinan ”Everything´s Not O.K.”, jossa entinen jääkiekkoilija Nick Boynton kertoo kokemuksistaan. Rankkaa tekstiä ja raakoja kokemuksia.

Jäin miettimään urheilu-uran päättymistä ylipäätään. Se voi olla todella kova paikka. Luonnollisesti suhtautumiseen vaikuttaa se, miten tärkeä asia itselle urheilu oli, miten suunniteltua päättäminen oli, vastasiko panokset tuotosta, miten itse uran päätös tapahtui ja mihin tarttua uran jälkeen.

Monelle urheilijalle urheilu on osa identiteettiä. Itsensä kuvaa urheilijana, elää sen kautta ja jopa mittaa arvonsa sen perusteella. Näin ollen urheilu-uran päätöksestä saattaa seurata tyhjyys, merkityksettömyyden tunne, jossa omaa arvoaan epäilee. Kun urheilu on merkinnyt kaikkea kaikessa, jolloin valinnat on tehty sen ehdoilla, ei ihme, että uran jälkeen ei enää tiedä, kuka ja mitä on.

On tutkittu, että urheilu-uran päättäminen on helpompaa niille, jotka ovat tyytyväisiä siihen, mitä saivat urheilulta suhteessa panostettuun resurssiin. Kun urheilu-uran päätöksen on suunnitellut itse ja tietää, mitä lähtee tekemään, ihminen ikään kuin alitajuisesti valmistautuu siirtymään uuteen. Se ei tarkoita, etteikö se tuntuisi ja olisi vaikeaa, mutta saavutetut asiat ja tulevaisuuden suunta auttavat eteenpäin valitulla polulla.

Jos urheilu-ura päättyy suunnittelemattomasti -toisin sanoen esimerkiksi loukkaantumiseen tai siihen, että tippuu joukkueesta- se on paljon rankempaa. Ikään kuin matto vetäistään yhtäkkiä jalkojen alta eikä ole mitään, mihin tarttua kiinni.

Yhtä lailla itse uran päättyminen on merkityksellistä. Vaikka urheilu-ura olisi ollut sinänsä hyvä, mutta päättämisestä jää ikävä maku, se kalvaa ja jättää kaikesta saavutetusta ikävän sivumaun. Ikään kuin syyllisyyttä tai häpeää kantaen siirtyy hiljaisuudessa sivuun. Vaieten koko asiasta.

Ikäviä asioita voi tapahtua, mutta niiden kantaminen yksin on mielestäni turhaa.

Onneksi Suomessa tähän(kin) asiaan on tartuttu. Esimerkiksi itselläni on ollut hyviä esimerkkejä siitä, miten pelaajayhdistykset ja seurat auttavat entisiä urheilijoita henkisen terveydenhuollon piiriin, missa häntä voidaan tukea tällaisen kriisin läpielämisessä. Lisäksi olemme kehittäneet ryhmämuotoista tukea, jossa vertais- ja ammattiavun turvin voidaan auttaa uudelleen löytämään ”Minä, joka olen”.

Kun on panostanut ja antanut kaikkensa johonkin, sitä toivoo, että sillä oli joku arvo. Lopputuleman tulee olla suurempi kuin lopputulos antaisi ymmärtää. Siksikin urheilu-uran päättämiseen kannattaa panostaa jatkossakin – niin urheilijan kuin meidän urheilijan ympärillä olevien ihmisten. Jotta taakseen voi katsoa tyytyväisenä ja ylpeänä, että oli osa jotain itseä suurempaa tarinaa.

Kausi päättyy - uusi alkaa

Talvijoukkuelajeissa eletään nyt tiukkoja aikoja, joko kamppaillaan viime hetken sijoituksista tai eletään siirtymäkautta edellisen ja tulevan kauden välillä. Tunteita herättävää aikaa siis.

Ammattiurheilussa viimeiset pelit ovat merkityksellisiä myös taloudellisesti: mitä enemmän pelejä, sitä enemmän rahaa seuralle. Urheilijoille kamppailu paremmasta tuloksesta on merkityksellistä itse kisailun lisäksi myös henkisesti: kukapa ei haluaisi kilpaurheilussa tulla voittajana maaliin.

Kun kausi sitten päättyy, tunteiden kirjo on huima: ilosta suruun, tyhjästä olosta toiveikkaan odottavaan, vain muutamia ääripäitä mainitakseni.

Joukkue vaihtuu usein kauden jälkeen. Voi sanoa, että tavallaan sitä ainutlaatuista joukkuetta, missä urheiltiin yhdessä, ei enää ole. Iloa siitä, että on saanut olla mukana joukkueen matkassa, moni kantaa mukana läpi elämän. Yhtä lailla päättymisiin liittyy surua; tämä mitä oli, on nyt mennyt. Usein intensiivisen prosessin jälkeen tulee tyhjä olo. Siinä on kokemuksena jotain samaa kuin masentuneen mielentilassa: mikään ei tunnu miltään ja kaiken merkitystä pohtii. Se kuuluu kuitenkin prosessiin ja on eri asia kuin masennus. Tyhjä olo kertoo, että antoi kaikkensa. Takki on tyhjä ja hetken tuntuu, aidon oikeasti, että on ulkona kaikesta ja mikään ei huvita samalla tavalla kuin ennen. Kun aika ja tila antaa myöten, alkaa toiveikas odotus kohti seuraavaa kautta tai elämän askelta.

Kaikki edellä mainittu on luonnollista ja varsin inhimillistä ihmisyyteen kuuluvaa mielen prosessointia. Urheilussa vain tämä sivuutetaan liian helposti tai jätetään urheilijoiden omille harteille. Itse ajattelen, että urheilussa ei tulisi olla mitään sellaista, mitä ihminen jää kantamaan kauden jälkeen, mitä hän ei halua kantaa. Siksi kauden päättäminen on ihan yhtä tärkeä osa prosessia kuin kauden aloittaminenkin. Rituaaleilla on paikkansa. Yhdessä itketty itku, kauden prosessointi ja toisaalta toiveikas katse tulevaan kantaa ja myös antaa enemmän kuin siihen käytetty aika antaisi ymmärtää.

Ei Roomaakaan päivässä rakennettu

Olen huomannut, että monesti meillä – itseni mukaan lukien – on kiire oppia asioita. Kun johonkin asiaan alkaa perehtyä, toivotaan, että heti kurssin, valmennuksen tai kirjojen lukemisen jälkeen on valmis ja omaksunut opit mestaritasoisesti.

Itse asiassa monien taitojen oppiminen edellyttää aikaa ja asioiden kypsyttelyä. Tällainen kypsyttely korostuu, mitä monimutkaisemmasta asiasta on kyse. Hyvä esimerkki on ihmismielen ymmärtäminen ja muutosten aikaansaaminen. Toisin sanoen kurssien jälkeen ei olekaan mestari, vaan noviisi, joka aloittelee uuden opitun asian kanssa ymmärtämään, miten tämä opittu asia näyttäytyy ja miten sen suhteen toimii jatkossa.

Inhimillistä on, että uutta asiaa ei myöskään omaksu tai edes halua omaksua, jos se poikkeaa liikaa aiemmista käsityksistä. Huolimatta siitä, että itsellä olisi halua oppia uutta. Koska uuden omaksuminen on haasteellista, se edellyttää aikaa. Aika tarjoaa mahdollisuuden omaan tahtiin kypsytellä asioita teema kerrallaan. Kypsyttely taas antaa tilaa muokata olemassa olevaa ja rakentua uuden tiedon kanssa.

Tällainen maltti, rauha kypsytellä ja hautoa asioita on aliarvostettua. Hektisessä maailmassa kaikki tulisi oppia nopeasti ja tehokkaasti. Jos siemenen istuttaa tänään, se ei ole kylvö kunnossa pitkään aikaan. Alkio kohdussa edellyttää kuukausia kehittyäkseen ihmistaimeksi. Kisälli harjoittelee oppipoikana mestarin rinnalla pitkään ennen kuin astuu mestarin saappaisiin. Luonto ja elämänkulku on täynnä esimerkkejä siitä, miten asiat edellyttävät oman aikansa.

Kärsivällisyys on itse asiassa luottamista siihen, että asiat tapahtuvat aikanaan. Aikanaan sisältää elettyä elämää, asioiden hauduttelua ja sulattelua sekä uudelleen käsittelyä. Näin jyvistä muotoutuu kultajyviä ja kisällistä mestareita. Maltilla ja ajan antamisella on puolensa. 

Kasvun paikka

Olin puhumassa HIFK:n järjestämässä tilaisuudessa ja samalla minulla oli ilo kuunnella Saku Tuomisen esitystä. Hän puhui kasvusta ottaen mallia siitä, miten puut kasvavat metsässä: korkeutta, leveyttä ja syvyyttä. Kolmeen eri suuntaan. Esimerkit olivat avaavia siitä, miten yritykset, joukkueet ja toisaalta ihan tavalliset ihmiset voivat kasvaa kohti omaa potentiaaliansa.

Jäin miettimään tätä kasvuteemaa tarkemmin.

Ihmiselle on luontaista kasvaa. Lapsi kasvaa ilman kasvattamista. Tosin kasvun suunta ei välttämättä ole aina toivottu, jos siihen ei puututa – siis rakkaudella rajaten. Näin parhaimmillaan kasvu tuottaa itseä arvostavia ihmisiä.

Joukkueessa kasvu mahdollistaa parhaimmillaan niin ihmisenä kuin joukkueena kasvun. Joukkueen jäsenet oppivat parhaimmillaan löytämään potentiaalia sieltä, missä ei uskonut sitä olevan. Joukkue hengittää parhaimmillaan vapautuneesti ja tekeminen on enemmän kuin osiensa summa antaisi ymmärtää.

Organisaatiossa kasvu ymmärretään helposti vain tuloksen kasvuna. Parhaimmillaan se on vain sivutuote, kun itse kasvumahdollisuuksien huomio on ihmisten tekemisessä ja vielä paremman tekemisen mahdollistamisessa.

Kasvua tapahtuu siis helpostikin, usein tahtomattaan. Oleellista on, mihin kasvu suuntautuu ja mitä se tuottaa lopputulemana. Vinoon kasvanut puu kaatuu. Hyvissä olosuhteissa, oikea-aikaisella tuella ja sopivilla interventioilla puukin onnistuu kasvamaan suoraan pituuteen, mihin se on tarkoitettu kasvavan. Ihmisten suhteen todellisia kasvun paikkoja ovat usein tilanteet, jolloin asiat eivät suju. Ongelmia alkaa näkyä horisontissa ja helpommalla pääsisi, jos luovuttaisi. Tällaisissa kohtaa mitataan ihmisen, joukkueen ja organisaation vahvuus, sen heikoimmalla hetkellä. Annetaanko kasvaa vinoon vai tehdäänkö töitä, jotta kasvu ohjautuu suuntaan, johon sen oli tarkoitus mennä.

Sitku, mutku ja nytku

Nämä hieman yli 50 v kuolemantapaukset ja vakavat sairastumiset ovat pysäyttäviä uutisia. Pysäyttää miettimään elämää ylipäätään. Sitä, mihin energiansa ja aikansa laittaa ja mitkä asiat ovat tärkeitä.

Sitku ajattelu – toisin sanoen, teen sitten, kun ”olen eläkkeellä”, ” on loma” tai kun ”tilanne töissä rauhoittuu”, on varsin yleistä. Samoin selitykset mutku: ”nyt en voi, koska aikaa ei ole” tai ”mutta, kun töissä on niin hektistä”, joiden avulla kerrotaan itselle, miksi jotkin asiat ei nyt luonnistu, vaikka halua ja tahtoa olisi.

Uutiset elämän hauraudesta pysäyttää miettimään sitku ja mutku ajattelua. Tottahan se on, että elämä on tässä ja nyt. Ei eilisessä eikä huomisessa. Elettyä elämää voi muistella – huomisesta voi haaveilla, mutta hauras elämänlanka on tässä hetkessä.

Viehätyin tästä ”nytku” ajattelusta:

”Nyt kannattaa tehdä, kun huomisesta ei tiedä”.

Keskeinen kysymys lienee itse kullekin, mitä asioita arvostaa ja pitää tärkeänä?

Läheisiä ihmisiä? Niinpä soitan tai käyn heidän luonaan nyt, kun huomisesta en tiedä.

Kävelyä luonnossa? Kipaisen nyt kävelyllä, kun ehkä kohta ei enää pääse.

Läsnäoloa? Olen tässä ja nyt, kun hetki on kohta ohi.

Nyt, kun vielä on hengissä, on voimaa ja on energiaa. Nyt, kun vielä on läheisiä, on ihmisiä ja on kontakteja. Nyt, kun vielä pystyy ja kykenee.

Kun ”nytku”-ajattelu johtaa kohti itselle arvokasta ja tärkeää, uskoisin, että silloin ihminen elää elämää, jota voi tyytyväinen hymy huulilla muistella, kun sitku ajatteluun ei enää ole mahdollisuutta.

Tavoitteiden asettamisen merkitys urheilussa

Sain kuulla mielenkiintoisesta viimeistelyä vailla olevasta väitöskirjasta, joka käsittelee joukkueen tavoitteiden asettamista joukkueurheilussa. Tässä Kim Forsblomin väitöksessä oli erittäin mielenkiintoisia tuloksia (osa artikkeleista jo luettavissa Liikunta ja Tiede lehdessä).

Yleensä ajatellaan, että hyvä tavoitteiden asettaminen on yhteydessä myös urheilusuoritukseen. Tästä on tutkimusnäyttöäkin. Forsblomin tutkimuksessa tavoitteiden asettamisella ei ollut suoritukseen tai lopputulokseen yhteyttä. Toisin sanoen, joukkue, jossa ei ollut yhtenäisiä tavoitteita saattoi pärjätä ihan samalla tavalla tai jopa paremmin kuin joukkue, jossa oli. Ymmärtääkseni Forsblomin tutkimuksen mukaan tavoitteita oleellisempaa on jatkuva arviointi. Toisin sanoen se, miten tavoite elää arjessa ja miten sen kautta peilataan tekemistä.

Jäin miettimään tätä tarkemmin.

Yleensä tavoitteellisessa toiminnassa, mitä urheilu mitä suuremmissa määrin on, tavoitteilla on suuri merkitys. Jos ei ole selkeää päämäärää, seilataan kuin lastu lainehilla. Toisin sanoen, tehdään mitä huvittaa eikä päästä eteenpäin, siis kehitytä.

Mitä jos tavoitteiden asettamista oleellisempaa onkin toiminnan jatkuva arviointi. Kun joukkue arvioi, miten on toiminut suhteessa asetettuihin tavoitteisiin, se voi tarvittaessa korjata suuntaa ja muuttaa toimintaa tai vahvistaa sitä. Mutta saako pelkkä arviointi kuitenkaan ihmiset toimimaan? Mitä, jos sovitut asiat jäävät puheen tasolle eikä varsinaista muutosta tapahdu toiminnassa kuitenkaan? Takaako arviointi siis huippuonnistumisen?

Tai mitä jos oleellista on niin kutsuttu perustehtävä. Jos ryhmällä ei ole perustehtävää, siis perustetta olemassa ololleen, se näivettyy ja kuolee pois. Kun ryhmällä on yhteinen olemassa olon perusta, kollektiivinen taju siitä, miksi he kokoontuvat, se voi lisätä kiinteyttä ja halua tehdä sovittuja asioita. Riittääkö pelkkä perustehtävä kuitenkaan takaamaan huipputekemistä? Joukkueessa voi olla varsin selkeä taju tehtävästä ja halu myös tehdä, silti jotain voi puuttua. Asiat tehdään, niitä suostutaan tekemään, mutta onko tämä tae huippuonnistumiselle?

Mitä jos oleellista onkin yhteisön kulttuuri. Kun kulttuuri tukee puhumista ja jakamista, se pääsee kasvamaan ja jos se on hiljaa, se kutistuu, koska tärkeistä asioista ei puhuta. Tähän ehkä linkittyy myös tuo arviointi: jotenkin sen tulee näkyä toimintatavoissa ja puhumisen kulttuurissa. Ainakin puhuminen takaa sen, että asiat jaetaan niin kuin ne ovat. Toisaalta aina voidaan puhua aidan seipäästä aidan sijaan, joten takaako se huipputekemisen?

Mitä, jos oleellista onkin hyvä yhteishenki. Näin joukkueessa on turvallista olla ja mukava uppoutua tekemiseen, ilman epäonnistumisen pelkoa. Toisaalta hyvä yhteishenki ei takaa sitä, että töitä tehdään kurinalaisesti saati, että tekeminen olisi huipputasolla.

Mitä jos oleellista onkin yksilön oma tahtotila? Toisin sanoen se, miten kukin yksilö laittaa itsensä likoon. Näin voisi ajatella, että saadaan 10 yksilöistä 10 + lopputulos. Toki voihan kukin yksilö paahtaa omaa agendaansa ja itse joukkuevoima jää kakkoseksi. Toisin sanoen 10 yksilöt tuottavat yhdessä 8 keskiarvon. Ei ole harvinaista, että huippu yksilöistä koottu joukkue häviää ”keskinkertaisista” yksilöistä kootulle joukkueelle. Eli takaako huippuyksilötkään huipputulosta loppu viimeksi?

Ehkä kyse onkin siitä, että näitä kaikkia tarvitaan. Toisin sanoen tavoitteita tarvitaan, jotta suunta on selvä. Selvänä suunta pysyy, kun sitä arvioidaan arjessa. Arki on hyvää, kun perustehtävä on selkeä. Selkeä se on, kun yhteisön kulttuuri on luotu avoimelle tekemiselle ja puhumiselle. Avoin tekeminen ja puhuminen luonnistuu, kun yhteishenki on hyvä. Yhteishenki on hyvä, kun mukana ovat ihmiset, joilla on vahva tahto ja halu olla rakentamassa jotain itseä suurempaa.

Mielenterveys urheilussa

Kestävyysjuoksija Sandra Eriksson kertoi julkisesti omasta ahdistuksestaan (Yle 16.2.2019). Rohkea teko kertoa omasta pahoinvoinnistaan kesken oman aktiiviuran.

Mielenterveysongelmat eivät ole harvinaisia urheilussa. Riippuen tutkimuksista, niitä esiintyy 20 %:sta  jopa 40 % :in urheilijoista. Yleisimpiä mielenterveyden ongelmia ovat juuri ahdistus erimuotoisena, masennus, syömisongelmat ja erilaiset riippuvuudet. Syitä ongelmiin on monia ja monen tasoisia: ihmisen varhaisten kokemusten merkityksen lisäksi tämän hetken elämäntilanteen moninaiset haasteet. Urheilussa itsessään syitä ovat muun muassa kova paine, miten selviytyä erilaisten odotusten kanssa, kilpailuihin liittyvä stressi, valmennussuhteen vaikutus, loukkaantumiset sekä isot epäonnistumiset. Vaikka tutkimuksia on tehty, emme oikeastaan vielä tiedä riittävästi. Siksi aiheen tutkiminen kiinnostaa ja olenkin jo aloittanut tähän paneutumisen.

Jäin kuitenkin miettimään mielenterveyttä isomassa kuvassa. Oman kliinisen kokemukseni perusteella urheilijat tarvitsisivat apua jo huomattavasti paljon aiemmin kuin silloin, kun jo puhutaan ongelmista, saati häiriöistä. Silloin ongelmat ovat usein jo kasautuneet ja häiriön hoitoon tarvitaan psykiatriaa ja kuntoutukseen psykoterapiaa. Eli varsin pitkä matka ja aika avun rantautumiseen asianomaiselle. On toki tärkeää, että meillä on suomalaisessa yhteiskunnassa selkeä hoitopolku mielenterveyden häiriöistä kärsiville, myös urheilijoille.

Miksi ongelmat pääsevät niin pitkälle?

Omassa työssäni olen huomannut, että varhainen puuttuminen on vaikeaa. Osin siksi, että hiljaisia ongelmien merkkejä ei tunnisteta. Osin siksi, että ne diagnosoidaan väärin. Toisin sanoen pidetään fyysisenä reaktiona tai normalisoidaan asiaan kuuluvaksi. Osin siksi, että urheilija kieltää ongelmien olemassa olon mahdollisimman pitkälle. Ja osin siksi, että lähellä olevilla ei ole keinoja puuttua. Vasta, kun ongelma on selkeä tai kärsimys nähtävissä tai urheilija ei enää pysty itse olemaan itsensä kanssa, siihen tartutaan.

Suomessa meillä on jo hyviä esimerkkejä siitä, miten hiljaisiin merkkeihin voidaan reagoida ajoissa. Esimerkiksi urheilijoille tehdyistä henkisen terveyden kartoituksista on saatu sekä urheilijalle itselleen että lähipiirille tietoa potentiaalisista riskitekijöistä ja siitä, mitkä ovat avun ensimmäiset askeleet. Hyviä esimerkkejä on myös toimivasta lääkäri – psykologi työstä. Pienet epäilyt tarkistetaan, sen sijaan että jäädään toivomaan parasta.  Yhtä lailla hyvin toimiva yhteys valmentajan ja terveydenhuollon välillä antaa väljyyttä ja lupaa varmistaa asioita henkisen terveyden näkökulmasta. Meillä on hyviä esimerkkejä, joista voi ottaa oppia ja koppia kuhunkin lajiin ja seuraan.

Hyvä nyrkkisääntö on, että ihminen ei avun tarpeessa osaa sitä välttämättä itse hakea. Ehkei edes ymmärrä, että tarvitsee apua . Siksikin aiheen esillä pitäminen on tärkeää ja siihen tarvitaan työtä meiltä kaikilta urheilussa toimivilta.

Possibilisti

Luen paraikaa Hans Roslingin teosta Faktojen maailma. Mielenkiintoinen kirja kaikkinensa. Häntä pidetään optimistina, kun hän näyttää muille maailman ja hyvinvoinnin valtavan edistyksen, jota muut eivät ole huomanneet. Itse hän ei pidä tästä ilmaisusta, koska se saa hänet kuulostamaan sinisilmäiseltä, mitä hän ei suinkaan ole. Niinpä hän kutsuu itseään ”possibilistiksi”. On kuulemma keksinyt sanan itse.  No, ehkei ihan, sillä mm. Ranskassa joskus 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa oli suuntaus, possibilismi, joka pyrki ajamaan ”järkeviä” ja ”mahdollisuuksien rajoissa” olevia yhteiskunnallisia muutoksia.

Mutta viis sanan alkuperästä. Possibilisti on Roslingin mukaan mahdollisuuksien etsijä. Toisin sanoen ihminen, joka ei toivo ilman syytä, mutta ei myöskään pelkää ilman syytä. Ihminen, joka näkee edistyksen ja se täyttää hänet toivolla, että asioille on tehtävissä jotain ja tekemisellä on merkitystä. Ihminen, jolla on rationaalinen ja selvä käsitys maailmasta.

Jäin miettimään tätä possibilistin ja optimistin eroa. Optimisti näkee siis yleisesti asioiden hyvät puolet. Hän uskoo asioiden menevän hyvin. Possibilisti – käännän sen nyt termiksi mahdollistaja – taas viittaa tekemiseen. Roslingin mukaan ”etsimiseen”.  Vapaasti tulkiten: Mahdollistaja ei siis vain toivo parasta, vaan realistisesti näkee asioiden todellisen laidan ja tekee siinä parhaansa.

Mietin tätä suhteessa työelämään, urheiluun ja ihmissuhteisiin ylipäätään. Mahdollistaja on oikeastaan taivaanlahja työyhteisölle ilmapiiriongelmista kärsivässä organisaatiossa. Hän huomaa organisaation pienet muutokset, jotka näyttävät paremmilta – huolimatta siitä, että organisaatiossa on vielä paljon korjattavaa. Urheilussa hän on se, joka näyttää korjattavat asiat ja samaan aikaan huomaa asiat, jotka jo osataan ja onnistuvat. Ihmissuhteissa hän osaa nauttia niistä hienoista vivahteista, jotka näyttävät, että kohti parempaa on menty, vaikka suhteessa voi olla myös ikäviä ja edelleen korjaamista vaativia asioita.

Mahdollistajat taitavat olla ne, jotka vievät yhteiskuntaa eteenpäin. He ovat realisteja, faktatietoihin paneutuvia puurtajia, jotka näkevät tehdyn työn arvon. He ovat toivoa tuovia ihmisiä, jotka osaavat kertoa, mitkä asiat ovat oikeasti paljon paremmin tänään kuin olivat eilen.