Sain kuulla mielenkiintoisesta viimeistelyä vailla olevasta väitöskirjasta, joka käsittelee joukkueen tavoitteiden asettamista joukkueurheilussa. Tässä Kim Forsblomin väitöksessä oli erittäin mielenkiintoisia tuloksia (osa artikkeleista jo luettavissa Liikunta ja Tiede lehdessä).
Yleensä ajatellaan, että hyvä tavoitteiden asettaminen on yhteydessä myös urheilusuoritukseen. Tästä on tutkimusnäyttöäkin. Forsblomin tutkimuksessa tavoitteiden asettamisella ei ollut suoritukseen tai lopputulokseen yhteyttä. Toisin sanoen, joukkue, jossa ei ollut yhtenäisiä tavoitteita saattoi pärjätä ihan samalla tavalla tai jopa paremmin kuin joukkue, jossa oli. Ymmärtääkseni Forsblomin tutkimuksen mukaan tavoitteita oleellisempaa on jatkuva arviointi. Toisin sanoen se, miten tavoite elää arjessa ja miten sen kautta peilataan tekemistä.
Jäin miettimään tätä tarkemmin.
Yleensä tavoitteellisessa toiminnassa, mitä urheilu mitä suuremmissa määrin on, tavoitteilla on suuri merkitys. Jos ei ole selkeää päämäärää, seilataan kuin lastu lainehilla. Toisin sanoen, tehdään mitä huvittaa eikä päästä eteenpäin, siis kehitytä.
Mitä jos tavoitteiden asettamista oleellisempaa onkin toiminnan jatkuva arviointi. Kun joukkue arvioi, miten on toiminut suhteessa asetettuihin tavoitteisiin, se voi tarvittaessa korjata suuntaa ja muuttaa toimintaa tai vahvistaa sitä. Mutta saako pelkkä arviointi kuitenkaan ihmiset toimimaan? Mitä, jos sovitut asiat jäävät puheen tasolle eikä varsinaista muutosta tapahdu toiminnassa kuitenkaan? Takaako arviointi siis huippuonnistumisen?
Tai mitä jos oleellista on niin kutsuttu perustehtävä. Jos ryhmällä ei ole perustehtävää, siis perustetta olemassa ololleen, se näivettyy ja kuolee pois. Kun ryhmällä on yhteinen olemassa olon perusta, kollektiivinen taju siitä, miksi he kokoontuvat, se voi lisätä kiinteyttä ja halua tehdä sovittuja asioita. Riittääkö pelkkä perustehtävä kuitenkaan takaamaan huipputekemistä? Joukkueessa voi olla varsin selkeä taju tehtävästä ja halu myös tehdä, silti jotain voi puuttua. Asiat tehdään, niitä suostutaan tekemään, mutta onko tämä tae huippuonnistumiselle?
Mitä jos oleellista onkin yhteisön kulttuuri. Kun kulttuuri tukee puhumista ja jakamista, se pääsee kasvamaan ja jos se on hiljaa, se kutistuu, koska tärkeistä asioista ei puhuta. Tähän ehkä linkittyy myös tuo arviointi: jotenkin sen tulee näkyä toimintatavoissa ja puhumisen kulttuurissa. Ainakin puhuminen takaa sen, että asiat jaetaan niin kuin ne ovat. Toisaalta aina voidaan puhua aidan seipäästä aidan sijaan, joten takaako se huipputekemisen?
Mitä, jos oleellista onkin hyvä yhteishenki. Näin joukkueessa on turvallista olla ja mukava uppoutua tekemiseen, ilman epäonnistumisen pelkoa. Toisaalta hyvä yhteishenki ei takaa sitä, että töitä tehdään kurinalaisesti saati, että tekeminen olisi huipputasolla.
Mitä jos oleellista onkin yksilön oma tahtotila? Toisin sanoen se, miten kukin yksilö laittaa itsensä likoon. Näin voisi ajatella, että saadaan 10 yksilöistä 10 + lopputulos. Toki voihan kukin yksilö paahtaa omaa agendaansa ja itse joukkuevoima jää kakkoseksi. Toisin sanoen 10 yksilöt tuottavat yhdessä 8 keskiarvon. Ei ole harvinaista, että huippu yksilöistä koottu joukkue häviää ”keskinkertaisista” yksilöistä kootulle joukkueelle. Eli takaako huippuyksilötkään huipputulosta loppu viimeksi?
Ehkä kyse onkin siitä, että näitä kaikkia tarvitaan. Toisin sanoen tavoitteita tarvitaan, jotta suunta on selvä. Selvänä suunta pysyy, kun sitä arvioidaan arjessa. Arki on hyvää, kun perustehtävä on selkeä. Selkeä se on, kun yhteisön kulttuuri on luotu avoimelle tekemiselle ja puhumiselle. Avoin tekeminen ja puhuminen luonnistuu, kun yhteishenki on hyvä. Yhteishenki on hyvä, kun mukana ovat ihmiset, joilla on vahva tahto ja halu olla rakentamassa jotain itseä suurempaa.