Kestävyysjuoksija Sandra Eriksson kertoi julkisesti omasta ahdistuksestaan (Yle 16.2.2019). Rohkea teko kertoa omasta pahoinvoinnistaan kesken oman aktiiviuran.
Mielenterveysongelmat eivät ole harvinaisia urheilussa. Riippuen tutkimuksista, niitä esiintyy 20 %:sta jopa 40 % :in urheilijoista. Yleisimpiä mielenterveyden ongelmia ovat juuri ahdistus erimuotoisena, masennus, syömisongelmat ja erilaiset riippuvuudet. Syitä ongelmiin on monia ja monen tasoisia: ihmisen varhaisten kokemusten merkityksen lisäksi tämän hetken elämäntilanteen moninaiset haasteet. Urheilussa itsessään syitä ovat muun muassa kova paine, miten selviytyä erilaisten odotusten kanssa, kilpailuihin liittyvä stressi, valmennussuhteen vaikutus, loukkaantumiset sekä isot epäonnistumiset. Vaikka tutkimuksia on tehty, emme oikeastaan vielä tiedä riittävästi. Siksi aiheen tutkiminen kiinnostaa ja olenkin jo aloittanut tähän paneutumisen.
Jäin kuitenkin miettimään mielenterveyttä isomassa kuvassa. Oman kliinisen kokemukseni perusteella urheilijat tarvitsisivat apua jo huomattavasti paljon aiemmin kuin silloin, kun jo puhutaan ongelmista, saati häiriöistä. Silloin ongelmat ovat usein jo kasautuneet ja häiriön hoitoon tarvitaan psykiatriaa ja kuntoutukseen psykoterapiaa. Eli varsin pitkä matka ja aika avun rantautumiseen asianomaiselle. On toki tärkeää, että meillä on suomalaisessa yhteiskunnassa selkeä hoitopolku mielenterveyden häiriöistä kärsiville, myös urheilijoille.
Miksi ongelmat pääsevät niin pitkälle?
Omassa työssäni olen huomannut, että varhainen puuttuminen on vaikeaa. Osin siksi, että hiljaisia ongelmien merkkejä ei tunnisteta. Osin siksi, että ne diagnosoidaan väärin. Toisin sanoen pidetään fyysisenä reaktiona tai normalisoidaan asiaan kuuluvaksi. Osin siksi, että urheilija kieltää ongelmien olemassa olon mahdollisimman pitkälle. Ja osin siksi, että lähellä olevilla ei ole keinoja puuttua. Vasta, kun ongelma on selkeä tai kärsimys nähtävissä tai urheilija ei enää pysty itse olemaan itsensä kanssa, siihen tartutaan.
Suomessa meillä on jo hyviä esimerkkejä siitä, miten hiljaisiin merkkeihin voidaan reagoida ajoissa. Esimerkiksi urheilijoille tehdyistä henkisen terveyden kartoituksista on saatu sekä urheilijalle itselleen että lähipiirille tietoa potentiaalisista riskitekijöistä ja siitä, mitkä ovat avun ensimmäiset askeleet. Hyviä esimerkkejä on myös toimivasta lääkäri – psykologi työstä. Pienet epäilyt tarkistetaan, sen sijaan että jäädään toivomaan parasta. Yhtä lailla hyvin toimiva yhteys valmentajan ja terveydenhuollon välillä antaa väljyyttä ja lupaa varmistaa asioita henkisen terveyden näkökulmasta. Meillä on hyviä esimerkkejä, joista voi ottaa oppia ja koppia kuhunkin lajiin ja seuraan.
Hyvä nyrkkisääntö on, että ihminen ei avun tarpeessa osaa sitä välttämättä itse hakea. Ehkei edes ymmärrä, että tarvitsee apua . Siksikin aiheen esillä pitäminen on tärkeää ja siihen tarvitaan työtä meiltä kaikilta urheilussa toimivilta.