Istun täällä lähes metsän keskellä vanhempieni talon terassilla. Aurinko lämmittää, pieniä lumikasoja on vielä pellolla ja metsän siimeksessä. Muutoin piha alkaa olla kuiva. Puilla on oma pieni hento konsertti taustalla, linnut visertävät ja mehiläinenkin pörrää narsissien lähettyvillä.

Kirjoitan preesensissä, vaikka hetki meni jo. Hetkeä on hankala kuvata. Jos yrittää samaan aikaan kuvata, kun kokee, menettää jotain oleellista. Haluan kuitenkin kirjoittaa tästä. Hetkessä oli samaan aikaan läsnä hiljaisuus ja sen äänet. Hetki, jossa kaikki sai olla juuri niin kuin ne oli. Mitään ei tarvinnut lisätä eikä pois ottaa.

Palautumisesta ja pysähtymisestä puhutaan paljon. Sen arvoa ihmisen hyvinvoinnille tuskin enää kukaan kyseenalaistaa. Hektisessä maailmanmenossa arvostetaan taitoa olla läsnä. Metelin keskellä se voi olla vaikeaa, ärsykkeitä on liikaa.

Kun istuu hiljaisuudessa, huomaa asiat. Ei vain ympärillä olevia, vaan myös sisäisiä. Sen, miten asettunut mieli on tai sen, miten hankalaa asettautuminen on. Hiljaisuudessa voi myös aistia sen, miten keho voi. Mitä tarvitsee itselleen juuri sillä hetkellä, jotta voisi paremmin. Hiljaisuus mahdollistaa kuulla kehon viestit.

Ajoittain, mielellään säännöllisesti, tarvitaan hiljaisuutta, jotta voi kuulla selkeästi, mitä hiljaisuus haluaa kertoa.