Luen juuri Robert Suttonin teosta ”Työpaikan kusipäät”. Otsikko on karmiva. Oli pakko napata se kirjaston hyllyltä. Alkuperäisteos on “The asshole survival guide: how to deal with people who treat you like dirt”. No, mielummin kusipää kuin persreikä. Tiedoksi, että olen itsekin kirjoittanut Vesa Nevalaisen kanssa kirjan ikävistä ihmisistä, joten hurskastelu sikseen.
Silti jäin miettimään asiaa. Miltä tuntuisi olla se työpaikan kusipääksi nimetty? Kuka sen edes päättää? Väheksymättä sitä tosiasiaa, että on varmasti olemassa ihmisiä, jotka tiedostamattaan tai tietoisesti haluavat hankaloittaa toisten työntekoa, kusipääksi nimeäminen tuntuu kovalta.
Jos itse on jostain innostunut, on todella ärsyttävää, kun muut eivät innostu samalla tavalla asiasta. Tällöin voi olla vaikeaa edes kuunnella toisten innostumattomuuteen liittyviä seikkoja. Tuntuu, että he ovat tahallisesti vastarannan kiiskejä.
Jos itse näkee esitetyssä asiassa puutteita tai potentiaalisia riskejä, ne haluaa ilmaista, jotta hommasta saadaan mahdollisimman hyvä. Tällöin voi tuntua todella kurjalta, jos itseä aletaan pitää negatiivisena pessimistinä ja asian vaikeuttajana.
Ei harvinainen tilanne. Joskus tietyt ihmiset jämähtävät tuottamaan kyseiseen työtodellisuuteen vain tietynlaisia ulostuloja. Ei edes välttämättä sen takia, että haluaisivat, vaan ovat ikään kuin pakotettuja siihen. Muutoin yhteisöstä puuttuisi moniäänisyys. Nämä vastapoolit voivat vaikuttaa todella hankalilta, tai Robert Suttonia lainaten, todellisilta kusipäiltä.
Joskus ihmiset voivat ryhmän toimivuuden vuoksi kantamaan roolia, joka ei ole edes heitä itseään. Toisin sanoen joku sanoo kritiikin ääneen, vaikka ei olisi lähtökohtaisesti edes sitä mieltä. Valitettavasti se ei tuota heille hyvää eikä yhteisölle. Joustamaton roolinotto tuottaa yhteisöön klikkejä ja syntipukkeja. Joskus kusipääksi nimetty kantaa harteillaan koko yhteisön toimimattomuutta.
Tällaisten työtodellisuuksien muuttaminen on vaikeaa. Kun joku on saanut stigman otsaansa, hänen toiminnastaan toisenlaisten tulkintojen tekeminen vaatii todella paljon vaivannäköä. Yksikin poikittainen sana, hymähdys tai huokaus tulkitaan helposti vanhan leiman mukaan. Joustavuus, avoimuus ja avoimin, ikään kuin aloittelijan mielin toisiin suhtautuminen edellyttää jatkuvaa valppaana oloa omien tulkintojen suhteen. Ehkä kusipää onkin itse, jos ei siihen kykene.