Tämän päivän (25.4.2019) Helsingin Sanomissa uutisoitiin Esperi Caren toiminnasta liittyen vanhustenhoitoon ja ennen kaikkea siihen, miten luottamus tulee palauttaa ja mitä askeleita yrityksessä on nyt otettu. Tosiasia on, että ongelmia on ollut jo vuosia, mutta nyt, kun ne vuosivat julkisuuteen, asiaan näytetään tarttuvan.
Jäin miettimään asiaa laajemmin ja ylipäätään toiminnassamme.
Ei ole harvinaista, että ongelmiin puututaan vasta, kun ne ovat riittävän julkisia. Parisuhdeväkivaltaan, kun ongelmat näkyvät lasten toiminnassa, vaalirahoitukseen, kun lehdet siitä kirjoittavat, työolosuhteisiin, kun ammattiliitot ärähtävät ja valmentajan toimintaan, kun julkinen taho puuttuu asiaan, vain joitain asioita mainitakseni.
Tietenkin voidaan sanoa, että on hyvä asia, kun valvonta pelaa edes jotenkin. Mutta tuntuu, että organisaatioiden ja systeemien sisäinen laadunvalvonta on todella ontuvaa tai sitten systeemin sisällä poikkeaviin ääniin ei haluta tarttua. Niihin ei tartuta, koska ajatellaan, että ”Ainahan nuo valittavat” tai koska sitä ei pidetä totuutena ”Ei pidä paikkansa. Tunnen tyypin, se mitä sanotaan, ei ole totta” tai koska laskelmoidaan, mihin kannattaa tarttua ja mihin ei. Karrikoiden, parin vuoden valituksen aikana osakkeidenomistajat ehtivät rikastua sievoisen summan, ennen kuin tilanteelle tulee tehdä jotain. Yhtä lailla laadunvalvonta voi olla onnetonta. Ongelmat jäävät keskijohdon pöydälle, eikä omistaja tiedä niistä mitään. Ongelmia pyöritellään, mutta ei osata oikealla tavalla tarttua ja puuttua niihin. Tai niihin osattaisiin puuttua, mutta ei oikein tiedetä, kuka saa päättää ja mitä. Joskus myös pelko estää tarttumasta systeemin kipeimpiin ongelmiin.
Luottamus rakentuu teoista pikkuhiljaa, mutta se murenee yhtä lailla teoista exponentiaalisen nopeasti. Jos malli on sellainen, jossa vain julkisuus aikaansaa asioihin puuttumisen, se muuttaa pitkässä juoksussa myös yhteisön todellisuuden. Toisin sanoen, turha puhua asiasta yhteisön johdolle, kannattaa ottaa yhteys suoraan ohi organisaation valvontatahoihin tai mediaan. Näin ongelmat käsitellään median välityksellä. Tästä meillä Suomessa on paljon esimerkkejä. Julkisen riepottelun keskellä unohtuu ihmiset, joista puhutaan ja jotka henkisen taakan kantavat.
Maine kasvaa julkisuudessa, mutta luottamus on mennyt. Ei vain yhteisön jäseniltä, vaan myös ulkopuolelta asiaa seuraavilla. Puhumattakaan henkisestä kärsimyksestä, mikä on vääjäämätöntä, myrskyjen keskellä.
Minkä tulisi muuttua, jotta ongelmiin osattaisiin, viitsittäisiin ja uskallettaisiin tarttua silloin, kun ne ensimmäisen kerran antavat aihetta? Minkälaista johtamisen tulisi olla ja minkälaista siviilirohkeutta se vaatisi työntekijöiltä? Uskon, että vastaukset löytyvät, kun kunkin yhteisön viisaat päät laitetaan yhteen.
Tosiasia on, että yhteisön hyvinvoinnin avaimet ovat jokaisella. Sivustakatsominen on mahdotonta. Jokainen on siis tavallaan osallinen siihen, miten toimintaan ja mihin tulee saada muutos. Joskus vain pyrkimys kiireellä tehdä se, mitä on tehtävissä, sumentaa näkökykyä kokonaisuudelta. Näin kukin juoksee oravanpyörässä, kunnes jossain pakka hajoaa ja kunnolla. Kun ongelmia tulee näkyviin, omakin syyllisyys on jo niin suurta, ettei enää voi vain muita syyttää. Tämäkin hidastaa itse asiaan puuttumista. Joskus myös tällaisessa tilanteessa vauhti vain kiihtyy, ettei näe sitäkään vähää, mitä tapahtuu.
Kun toiminnalla on tavoitteita, tarvitaan johtamista. Johtajan tehtävä on olla riittävän lähellä, jotta hän aistii, mitä tapahtuu ja riittävän etäällä, ettei hän ole samassa imussa ja voi puuttua. Lähijohtaja jo sanana kertoo olennaisen: olla lähellä ja johtaa toimintaa. Hänen perustehtäväänsä kuuluu puuttua, kun alkaa hiljaisia merkkejä näkyä toimimattomasta. Yhtä lailla työntekijöiden, yhteisön jäsenien perustehtävään kuuluu tuoda ilmi ongelmat. Jos he eivät keskenään pysty asioita ratkaisemaan, lähijohtajallakin on johtaja, joka valvoo toimintaa. Toki on hyvä, että yhteisöjen ympärillä on valvovia silmiä, mutta jos ongelmien ratkaisukanavat ovat yhteisön ulkopuolella, luottamusta ei pysty rakentamaan ja ongelmat paisuvat. Ja mikä pahinta, kärsimystä on ollut jo aivan liikaa.