Olen ollut menetysten ja kuoleman kanssa kasvokkain tällä viikolla useamman kerran sekä yksityiselämässä että työssä. Menetykset, etenkin kuolema pysäyttää. Se hiljentää ja saa miettimään ylipäätään elämän ja kuoleman ankaruutta. Sen edessä tulee nöyrä olo.
Omat päivittäisiin rutiineihin tai stressaavilta tuntuviin tehtäviin liittyvät murheet ja huolet tuntuvat vähäpätöisiltä suurten menetysten keskellä. Se saa myös miettimään, mihin aikaansa käyttää, mihin energiansa laittaa, mihin panostaa ajassa, joka on rajallinen kaikille.
Elämä päättyy kuolemaan. Kaikki elävä kuolee. Asiat alkavat ja päättyvät. Luopuminen ei ole helppoa, suru vie aikansa. Surun ympäröivän ihmisen rinnalla voi kulkea kappaleen matkaa, olla tukena menetyksessä. Suru kaikessa hiljaisuudessaan täyttyy sanomattomista sanoista, saa lohtua toisen läsnäolosta.
Eräässä aforismissa sanotaan: ”Ei elämä pääty kuolemaan, vaan vaihtuu uuteen ja parempaan”. Menetyksen keskellä toive jostain sellaisesta, jota ei tiedä, mutta uskoo olevan, auttaa jaksamaan. Surun loputtomalta tuntuvasta suosta päästyä alkaa nähdä merkkejä, jotka tukevat uuden alkua, merkityksiä, jotka luovat jotain tolkkua tapahtumiin. Sanotaankin, että kriisit jakavat elämän ennen sitä ja sen jälkeen.
Elämän suurissa kriiseissä alkaa pohtia myös syntyjä syviä: miksi olemme täällä? Miksi juuri minä olen täällä? Mikä on elämän tarkoitus? Mitä annettavaa minulla on elämälle?
Jokaisella on omanlaisensa polku tallattavana, osaan askelista voi vaikuttaa, osa askelista on astuttava, vaikkei haluaisi. Jossain on polku, jolle haluaisi päästä, muttei pääse, koska se on mahdotonta tai sen uskoo olevan mahdotonta. Polku kulkee eteenpäin vääjäämättä. Ehkä oleellinen asia onkin nauttia niistä polun kohdista, jotka ovat itselle arvokkaita ja tärkeitä. Kantaa niistä polun kohdista mukana sykähdyttäviä muistoja. Tavoitella niitä, joille haluaa päästä. Käyttää tässä apuna ja voimavarana rakkaita muistoja. Ja nauttia ylipäätään itse matkan teosta.