Oman itsensä yliarviointi: itsepetosta vai elämän kantava voima?
Pohdintani lähti liikkeelle alakulosta. Väitetään, että satunnaista alakuloa kokevat kaikki. Jäin miettimään tätä totuudeksi väitettyä käsitystä. Onko niin oikeasti?
Alakulo syntyy epäonnistumisen ja huonommuuden kokemisesta tai yksinjäämisestä.
Esimerkiksi ystävä menee naimisiin, toinen taas ei löydä sopivaa puolisoehdokasta. Serkku saa jo kolmannen lapsen, kun itse ei onnistu saamaan edes sitä ensimmäistä. Yt-neuvottelussa tiimin muut jäsenet saivat pitää työpaikkansa, kun itse tuli irtisanotuksi.
Eikö edellä mainitut herätä suunnatonta alakuloa? Ei kaikille.
Jotkut ihmiset omassa ylitsevuotavassa optimistisuudessaan
- näkevät mahdollisuuksia, vaikka niitä suurimman osan mielestä ei olisi olemassa.
- uskovat kaiken kääntyvän parhain päin, vaikka sellaisesta ei olisi mitään merkkejä ilmassa.
- näkevät itsensä erittäin hyvänä, vaikka muiden mielestä kyseinen ihminen ei ole niin hyvä kuin väittää olevansa.
- suhtautuu pärjäämiseensä luottavaisesti, vaikka muiden mielestä onnistumisesta ei ole takeita.
Joidenkin mukaan kyseiset ihmiset on tyhmiä, kun he eivät tajua, mitä heidän ympärillään on ja mitä elämässä oikein tapahtuu. Toisten mielestä tuollainen optimistisuus on ihailtavaa ja auttaa elämässä eteenpäin. Joidenkin mielestä taas tuollainen optimismi on itsepetosta.
Psykologiassa puhutaan itsetuntemuksen kehittämisestä ja sen tarpeellisuudesta. Itsepetos on aika kaukana itsensä tuntevasta ihmisestä, vai kuinka? Pitäisikö tällaiset optimistisesti maailmaa ja yliarvioiden itseä katsovat kansalaiset ”hoitaa” kuntoon? Kehittää itsetuntemusta siihen malliin, että he alkavat nähdä mahdottomuudet, pärjäämättömyyden ja oman huonommuuden selkeästi?
Vai onko niin, että tietynlainen itsepetos ja itsensä yliarviointi suojaa alakulolta ja mahdollisesti myös monilta mielenterveyden häiriöiltä? Onko niin, että tällaisilta ylitsevuotavan optimistisilta ihmisiltä liian realistisesti elämää katsova voisi oppia jotain? Alkaisivatko takaiskut näyttää mahdollisuuksilta onnistua? Tai irtisanominen mahdollisuudelta arvioida uravalintaa? Tai sinkkuelämä mahdollisuudelta valita, mitä tekee ja milloin?
Mielestäni kuitenkin liian suureellinen itsensä yliarviointi voi johtaa sellaisiin riskinottoihin, jotka hajottavat enemmän kuin rakentavat. Gaussin käyrä lienee tässäkin asiassa oikeassa: jossain siellä keskellä, ääripäiden välissä, löytyy kullekin optimaalisin kohta. Sehän ei tosin poista sitä, etteikö toinen olisi Gaussin käyrällä itseä edellä tai takana – riippuen siitä, miten itsensä arvioi.
Usein itsensä yliarviointi tuottaa paremman tuloksen. Vai miten muuten selittyvät urheilussa voitot, tiettyjen ihmisten saavuttamat asemat työpaikalla tai ihan vain hyvä flaksi ravintolassa? Kun itsensä yliarviointi on sopivalla tasolla, se auttaa ihmistä eteenpäin.
Kokeile huomenna itsesi yliarvioimista: kävele kadulla hymyillen ja katso ihmisiä silmiin kuin uskoisit heidän kaikkien pitävän itsestäsi. Käytä kokouksessa aktiivisemmin puheenvuoroja ikään kuin uskoisit muiden arvostavan omia mielipiteitäsi. Kävele ryhdikkäänä kaupassa kuin uskoisit olevasi hyvässä kunnossa. Tarjoile ruoka perheelle kuin uskoisit olevasi arvostettu huippukokki, jonka antimia ihmiset odottavat vesikielellä.