Vietimme tyttären ystävien läksiäisiä, jossa paikalla oli vanhempien lisäksi liuta nuoria aikuisia. Osan heistä tunsin jo tyttären lapsuudesta ja osan lukioajoilta. Nyt nämä nuoret aikuiset elävät omaa elämää, opiskelevat, ovat valmistuneet, lähtevät ulkomaille ja elävät parisuhteessa. Kohtaamiset olivat antoisia ja lähtemiset haikeita.

Jäin miettimään tätä elämän monimuotoista spiraalimaista maastoa.

Kohtaamiset luovat uutta, virittävät meitä myös kohti toisiamme. Kohtaamisissa on läsnä myös aiemmat kohtaamisemme. Ymmärrys, halu olla yhdessä ja antaa parastaan on jotain, mikä kantaa tiukoissa paikoissa. Oli yksin tai yhdessä.

Kohtaamiseen liittyy aina myös lähteminen. Lähteminen pitää sisällään surun, joka muistuttaa siitä, mitä menettää. Haikeus, ettei kohtaamisia enää ole.

Kunnes lähteminen johtaa uuteen kohtaamisen. Ja lähtemiseen.

Lähtemisessä ja uudelleen kohtaamisessa on jotain samaa kuin arjessa ja juhlassa. Molempia tarvitaan, jotta niiden arvon hahmottaa. Jos elämä on pelkkää arkea, se voi puuduttaa. Se on kuin jatkuvaa lähtemistä, yksin puurtamista eikä rauhaa vain olla. Jos taas elämä on pelkkää juhlaa, se voi alkaa maistua puulta. Mikään juhla ei riitä. Niistä alkaa puuttua jotain. Ne ovat kuin kohtaamiset, joita alkaa pitää itsestäänselvyyksinä.

Lähtemiset pitävät sisällään kohtaamisten ytimen. Säilyttäen sen aarteena sisällä. Ja kohtaamiset taas lähtemisen väistämättömänä rajana. Korostaen kohtaamisen arvoa.