Kun aviopuoliso jättää, tajuaa pitäneensä häntä itseisarvona. Kun työpaikka lähtee alta, sen arvon ymmärtää. Kun terveys pettää, tajuaa, miten ihania hetkiä terveenä oli. Kun joku läheinen kuolee, miettii, miten vähän merkityksellistä aikaa hänen kanssaan vietti.

Miksi vasta jonkun asian menetys nostaa tietoisuuteen sen arvon? Miksi tarvitsee mennä pohjalle, jotta voi nousta ylös? Miksi pitää lähes hukata kaikki ennen kuin valaistuu oivaltamaan tärkeimmän?

Onko se meidän geeneissä? Opetetaanko meidät niin? Vai onko kyse siitä, että kuolema ja menetykset ovat niin vaikeita asioita, että ne kielletään. Vasta kun ne iskevät vasten kasvoja, niitä on pakko katsoa silmiin – ja tajuta elämän rajallisuus. Tajuta nauttia siinä, missä on ja siitä, mitä on.

Miten sitä osaisi olla kiitollinen siitä, mitä on. Toisaalta onko niin, että tyytyväisyys estää kehittymisen. Pieni nälkä ja tyytymättömyys takaavat sen, että ihminen pyrkii kasvamaan ja kehittymään. Näin toivo paremmasta pitää ihmisen liikkeellä ja yhteiskunnan rattaat pyörivät maksimoiden ihmisten tuottavuuden.

Miten sitä osaisi nauttia siitä, missä on. Toisaalta onko niin, että nauttiminen laiskistaa. Ensin työ ja sitten huvi, sopii meille paremmin. Jos nauttii kaikesta, elämä ei enää tunnu juhlalta. Arjella ja juhlalla on oltava ero. Näin sitä arjessa kovalla sykkeellä pyrkii eteenpäin, jotta voi sitten nauttia juhlasta. Ei lienee harvinaista kuulla: ”sitten, kun olen eläkkeellä”, ”sitten kun saan tämän projektin valmiiksi”, ”sitten kun lapset ovat isoja”.

Miten ne ihmiset, jotka ovat pysähtyneet ja oivaltaneet elämässä tärkeimmät asiat, vaikka sairastumisen tai eron jälkeen, elävät nyt elämäänsä? Mitä elämä silloin on? Miten tällainen valaistuminen käytännössä näkyy ja miten se elämän muuttaa? Miten menetetyn asian arvo näkyy asioissa, jotka ovat jäljellä?

Joka päivä menettää jotain ja toisaalta saa jotain. Ehkä kyse on siitä, mitä haluaa nähdä, kuulla ja kokea. Tämä päivä on illalla menetetty, josko siitä osaisi kantaa jotain itselleen arvokasta huomiseen.