Luin Yle urheilun (6.10.2014) sivuilta norjalaisen Olympia-toppen ohjelmaa vetäneen Jarle Aambön ajatuksia. Esillä oli tärkeitä ja oleellisia asioita. Eniten jäin pohtimaan kuitenkin kommenttia siitä, että huippu-urheilijat ja valmentajat tekevät työtä. Urheilu on ammatti ja edellytykset tulee luoda sitä silmällä pitäen.
Jos ajatellaan urheilua työnä, siihen tulisi liittyä rahallinen korvaus, koulutus eli tarvittava osaaminen, riittävät olosuhteet sekä sitoutumisen kannalta hyvät henkiset edellytykset.
Suomalaisessa urheilussa rahallinen korvaus on monessa urheilulajissa utopistista, olematonta tai toimeentulon kannalta riittämätöntä sekä urheilijan että valmentajan kannalta. Toki on olemassa lajeja, joissa ammattiurheilu on mahdollista jo nuoruusvuosina.
Koulutus eli tarvittava osaaminen täyttyy melko mukavasti. Urheilussa panostetaan harjoitteluun, harjoittelumääristä puhutaan paljon ja laatuunkin on alettu kiinnittää huomiota. Voisi ajatella, että urheilijoiden ja valmentajien osaamiseen on alettu panostamaan. Osaamista ei enää myöskään ajatella yksiviivaisesti fyysisesti, vaan kokonaisvaltaiseen valmennukseen katsotaan kuuluvan myös henkisten ominaisuuksien ja hyvinvoinnin tukeminen ja kehittäminen. Pelkkä ”harjoittelu tekee mestarin” ei riitä, on myös alettu hahmottaa, että vasta laadullisesti hyvin onnistunut harjoittelu tekee voittajan.
Olosuhteissa riittää aina parannettavaa. Aina voisi olla paremmat olosuhdetekijät. Toisaalta monessa lajissa ja urheilupaikassa olosuhteet ovat riittävät. Ne voisivat toki olla paremmat, mutta homman hoitamiseen ne ovat riittävät. Usein tarvitaan kuitenkin valmentajan mielikuvitusta, jotta annetuissa oloissa harjoitteet saadaan tehtyä turvallisesti, optimaalisesti ja kehitystä tukien.
Entä sitten henkiset edellytykset? Henkisillä edellytyksillä tarkoitan a) omaa halua, b) henkisiä ominaisuuksia ja taitoja, c) vuorovaikutuksessa syntynyttä tunnesidettä, jonka intensiteetti vaihtelee, d) hyvinvointia ja e) systeemin mahdollistamaa pohjavirettä. Kun nämä tekijät ovat kunnossa, sitoutuminen on vahvaa ja kantaa hedelmää ”tuottavuutena”. Henkisten edellytysten kohdalla urheilussa on uskoakseni meillä eniten tekemistä. Se taitaa olla se vaikein pala, vaikkakaan ei resursseiltaan hankalin. Siihen satsaaminen ei vaadi samalla tavalla rahaa kuin esimerkiksi uusien olosuhteiden luominen. Se vaatii kuitenkin eniten vaivannäköä, koska oman toiminnan muuttaminen ei ole helppoa.
Urheilijoilla on jo lähtökohtaisesti oma halua. Psyykkisen valmennuksen avulla he voivat myös saada taitoja ja toisaalta oppia tuntemaan omat vahvuutensa ja heikkoutensa, joihin kerta toisensa jälkeen törmäävät. Sen sijaan tunneside, joka syntyy vuorovaikutuksessa, hyvinvointi, joka edellyttää sallivaa ilmapiiriä ja systeemin pohjavire, joka luo pohjan edellä mainitulle, edellyttää valmentajalta ja valmennusjohdolta paljon.
Lienee tuttua ja jokaisen allekirjoittamaa nuo fraasit, joissa puhutaan avoimesta palautekulttuurista, luvasta olla juuri niin kuin on, tasa-arvosta ja oikeudenmukaisesta johtamisesta. Kukaan ei liputa salailun, kähminnän, epäoikeudenmukaisuuden tai epätasa-arvon puolesta. Miksi silti edelleen urheilussa on tilanteita, joissa urheilija kokee itsensä harjoitusten jälkeen epäonnistuneeksi tai huonoksi? Miten edelleen voi urheilijan motivaatio laskea ikäviin valmentajakokemuksiin? Miksi ihmeessä meillä on urheilijoita, jotka voivat huonosti sen sijaan, että voisivat hyvin?
Aina voi sanoa, että urheilijan pää ei kestä tai että oma halu tai terveys ei vaan riitä kovaan huippu-urheiluun. Yhtä lailla voidaan myös syyttää valmentajaa: valmentaja tekee työnsä huonosti. Itse en tosin ole vielä tavannut valmentajaa, joka ei tekisi parhaansa sen tiedon mukaan, joka hänellä on. Tarkastelussa tulee mielestäni päästä pintaa syvemmälle. Syvemmälle pääseminen edellyttää uskallusta tarkastella vaikeita asioita ja uskallusta kokea myös epämiellyttäviä tunteita.
Se, että asioita tarkastelee kriittisesti, ei tarkoita syyllisten etsimistä. Se, että valmennus-suhteesta löytyy ongelmakohtia, ei tarkoita, että valmentaja on huono. Se, että urheilija voi huonosti, ei tarkoita, että hän on epäonnistunut tai että hänen uransa on ohi. Kyseisessä Ylen uutisessa sanotaan otsikossa: ”vahva, joustava ja tarkoituksenmukainen”. Liputan myös näiden sanojen perään.
Millä tavalla suomalaisessa urheilussa voidaan rakentaa vahvaa, mutta joustavaa ja ennen kaikkea tarkoituksenmukaista urheilukulttuuria?