Luin mielenkiintoisen tutkimusartikkelin (Kinderman, Schwannauer, Pontin ja Tai, 2013) elämäntapahtumien, taustatekijöiden ja sosiaalisen todellisuuden vaikutuksesta mielenterveysongelmiin. Yksittäisenä selittävänä tekijänä muun muassa ahdistukseen nähtiin traumaattiset tapahtumat, lisäksi sukurasitus, ekonominen tilanne ja koulutustausta vaikuttaa ihmisen terveystilanteeseen. Artikkelissa keskityttiin selvittämään asioita, jotka voivat auttaa ahdistukseen; ruminaation (kielteinen ajatusvyyhti) sijaan voi opetella myönteisiä ajatuskehiä, epämiellyttävää oloa tuovien copingkeinojen (esim. ahmiminen) sijaan voi kehittää parempia hallintakeinoja (esim. liikkuminen) sekä itsesyytösten sijaan kehittää itsehyväksyntää tukevia keinoja.
Jäin miettimään ahdistusta tunteena ja kokemuksena. Se on hyvin fyysinen kokemus: rintaa puristaa ja hengitys salpaantuu eikä oireista pääse eroon, vaikka kuinka juoksisi pakoon. Ahdistus salpaa, se vie ilon käsillä olevasta hetkestä, ja joskus pilaa ihanan ja kauniinkin hetken vain olemassaolollaan. Ne, jotka ovat kokeneet ahdistusta, tietävät, että näin on.
Pohdin myös ahdistuksen syitä. Artikkelissa puhuttiin elämänhistoriasta. Omalle taustalle kukaan ei voi mitään. Jos on syntynyt alkoholistiperheeseen, sitä ei voi näin jälkikäteen muuttaa onnelliseksi perheidylliksi. Jos on ollut koulukiusattu, ne kaveruussuhteen muistot tuskin paremmaksi muuttuvat, vaikka kuinka vääntäisi. Jos lapsuuden perhe on ollut köyhä, ei se rikkaaksi muutu muistoja muuttamalla. Menneisyys on, mitä on.
Sen sijaan traumaattisten muistojen, ikävien kokemusten ja koettujen epäonnistumisien vaikutukseen tähän hetkeen ja tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Usein tämä edellyttää ammattiauttajien apua, mutta on sen väärti. Harva ihminen pystyy välttämään tuskaa, mutta kärsimys on turhaa. Kärsimykseen voi hakea apua.
Oma kokemukseni on, että ahdistuksen selättäminen vaatii kovaa työntekoa. Osa siitä suuntautuu ajattelumallien korjaamiseen, osa käytännön harjoitteluun ja osa tunneasioiden työstämiseen. Suurin osa edellyttää kuitenkin taustalla olevien traumaattistenkin kokemusten kokonaisvaltaista työstämistä. Pelkkä puhuminen ei aina auta. Tarvitaan myös syvää kokemuksellista työstämistä, joka vasta vapauttaa energiaa elää tätä päivää ja tulevaa. Menneisyys ei muutu, mutta menneisyyden koettu taakka voi muuttua.