Iltalehden verkkosivuilla (11.10.2014) psykiatri Marja Vihervaara puhui tärkeästä asiasta: lääkkeiden käytöstä ja lääketeollisuuden markkinoinnista. Uutisen lopussa hän sanoo: ”Julkisuudessa on esimerkiksi väitetty, ettei psykologilla voi olla kantaa masennuksen lääkehoitoon. Miksei voi? Jos jokainen lääkäri on markkinointikoneiston opettama, on herätyksen tultava tarvittaessa ammattikuntamme ulkopuolelta.”

Tämä pysäytti. Itse toimin psykoterapeuttina ja olen usein miettinyt asiakkaiden lääkehoitoa ja sen tarpeellisuutta. Ei ole harvinaista, että asiakas on syönyt masennuslääkkeitä vuosia – ilman että olossa olisi tapahtunut muutoksia. Kun niistä pyritään pääsemään eroon psykoterapiaprosessin aikana, on ”sivuoireita” paljon ja alkuperäiset masennusoireet palaavat. Mikäli ilman lääkettä voi silti olla, toipuminen ja usein taustalla olevien traumaattistenkin tapahtumien työstäminen onnistuu kuitenkin paremmin. Ei ole myöskään harvinaista, että esimerkiksi kriisistä toipuvalle tarjotaan masennuslääkettä, koska niin kutsutussa työstämisvaiheessa kriisistä toipuvan ulkoinen habitus, puhetapa ja toiminta muistuttavat masennuksesta kärsivän oirekuvaa. Liene ymmärrettävää, että lääkitys ei tällaisessa tilanteessa auta. Pahimmillaan se voi estää luonnollisen ja psykologisesti täysin normaalin toipumisprosessin etenemisen.

Kelan tilastojen mukaan masennuslääkkeitä syö reilusti yli 400 000 suomalaista. Myös psykologi Aku Kopakkala on tullut julkisuuteen kritisoiden masennuslääkkeiden tehoa. Sen johdosta hän sai kuulemma potkut työpaikastaan. Mielestäni Aku Kopakkala nosti esille kuitenkin yhden tärkeä asian: Jos masennuslääkkeet olisivat niin tehokkaita, ihmiset paranisivat.

On tärkeää puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja pohtia niitä myös kriittisesti. Ei voi olla niin, että asiakkaiden tulee tietää, mitä ja minkälaista hoitoa he milloinkin tarvitsevat. Sitä varten meillä on koulutettua terveydenhuollon ammattikuntaa. Ehkä meidän on nyt aika tulla esille. Jos ei muuten, niin vähintään kertomalla asiakkaalle, miksi suosittelevat jotakin hoitoa. Onko kyse siitä, että kyseinen hoitomuoto on tutkittu vai siitä, että jotkut tahot suosittelevat sitä vai kenties siitä, että itse uskovat sen toimivan. On todettu, että oma usko jonkin asian toimivuuteen voi jo tuottaa tulosta. Psykologista suggestiovaikutusta ei kannata väheksyä. Kun asiakas hakee apua, pääasia on, että hoito toimii hänellä, ei niinkään se, mihin se perustuu.

Liene syytä tässä kohtaa mainita, että en ole lääkevastainen. Olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, että useissa mielen häiriöissä lääkityksestä on paljon apua, kunhan se on oikein ajoitettu ja oikeaan vaivaan kohdennettu. Tuskaa harva pystyy välttämään elämänsä aikana, mutta kärsimys on turhaa. Joissain kohtaa lääkehoito osana muuta mielenterveyden hoitoa on ensi arvoisen tärkeää. Äärimmäisen harvoin, tuskin koskaan, se auttaa yksin. Tarvitaan myös psykologista apua. Lisäksi tarvitaan moniammatillista asiantuntemusta arvioimaan, mistä milloinkin on kyse. Vasta kun asiantuntijat tietävät (käytännössä useimmiten tekevät valistuneen arvauksensa), mistä on kyse, he voivat pohtia, mitä asiasta ja sen hoidosta ajattelevat, ennen kuin edes tekevät mitään.

Liene syytä myös muistaa, että kymmenen minuutin terveyskeskuslääkärin vastaanotolla tähän ei ole aikaa. Systeemi voi myös tuottaa vääriä hoitoja ajanpuutteen vuoksi. Ajan varaaminen, läsnä oleminen, saatavilla oleminen ja toisen aito kohtaaminen voivat myös jo itsessään olla parantavia.