Häviäminen

Netflixissä on mielenkiintoinen sarja häviämisestä. Osa jaksoista on todella mielenkiintoisia, avaten epäonnistumisen kokemusta ja häviämisen merkitystä monipuolisesti.

Kilpaurheilussa häviäminen on yhtä tärkeä osa kuin voittaminen. Jos joku ei häviä, kukaan ei voi voittaa. Kun laitetaan järjestykseen ihmiset, asiat, eläimet tai organisaatiot, joku on ykkönen, joku toinen ja joku ei pääse edes pistesijoille.

Häviämisen merkitys sen sijaan vaihtelee systeemin ja ihmisen sisäisen merkitysjärjestelmän mukaan. Joissain systeemeissä häviäminen edustaa syvää häpeää ja on nöyryyttävää, kun taas joissain systeemeissä se on osa luontaista elämän kulkua ja kasvun polkua.

Sama koskee ihmisen mieltä, joskus ja jotkut jumiutuvat häviön mukanaan tuomaan huonommuuden tulkintakehään, jotkut käyttävät sitä rakennuspalikkana kehittyä lisää ja jotkut päästävät irti siitä sen enempää uhraamatta sille aikaa.

Parhaimmillaan siis häviö on osa elämää siinä missä voittokin. Suurin huomio on jossain muualla. Pahimmillaan itse elämä jää elämättä, kun huomio on päätepysäkillä ja sen miettimisessä, voittaako vai häviääkö.

Urheilussa häviöihin liittyvää häpeää voi joutua kantamaan myös urheilu-uran jälkeen. Joskus takana on yhteisön kulttuuri, jonka käsitykset estävät näkemästä häviöön liittyvää muunlaista tulkintaa. Joskus taas nöyryytys osana häviötä on ollut niin suuri, että se suorastaan traumatisoi, ja joskus ihmisen omat käsitykset ovat niin lukossa yhteen totuuteen, ettei hän näe edes muunlaista mahdollisuutta tulkita asiaa.

Sanotaan, että häpeä kasvattaa henkisesti. Parhaimmillaan kyllä, pahimmillaan ei. Häpeä tarjoaa mahdollisuuden oppia itsestä uutta. Ehkä huomata, että myös itselleen voi nauraa ja että pysyy silti samanlaisena, vaikka jokin tuntui hävettävältä. Ehkä rajat sen suhteen, mitä määrittää sopivaksi ja mitä ei, selkenevät. Jos taas häpeää jää kantamaan yksin, harvoin se kasvattaa – ainakaan mitään hyvää.

Yhtä lailla häviö kasvattaa henkisesti. Se voi laittaa arvioimaan, mitkä asiat ovat itselle tärkeitä ja mitkä asiat oleellisia tekemisessä. Se voi saada aikaan liikettä suuntaan, joka tukee yhteisöä ja tekee siitä entistä vahvemman. Se voi myös auttaa kohtamaan kivuliaita tunteita, jotka ovat osa ihmisyyttä ja varsin luonnollisia. Parhaimmillaan siis hyviä asioita mahdollistuu ja pahimmillaan ei. Ehkä filosofi Epiktetos oli oikeassa sanoessaan, että tapahtumat eivät ihmistä kaada, vaan hänen tulkintansa niistä.