Tällä viikolla (vko 23) uutisoitiin Ehkäisevän päihdetyön teettämästä tutkimuksesta, jonka mukaan 15 % työelämässä olevista suomalaisista syö psyyke- tai kipulääkkeitä, jotta työteho paranisi tai jotta jaksaisi olla töissä. Nuorilla (18-29 v) tämä luku oli vielä korkeampi. Samaisen tutkimuksen mukaan työtehtävien koetaan muuttuneen vaativimmaksi. Selvitäkseen vaateista jotkut turvautuvat lääkkeisiin.
En perehtynyt julkaisuun kovin tarkkaan, mutta uutisointien perusteella tieto on mielestäni huolestuttava. Jäin miettimään, mikä työ on niin arvokas, että sitä tekisi oman terveyden kustannuksella. Minkä tehtävän tekeminen on niin tärkeä, että tarvitsee lääkitystä, jotta kykenisi tekemään sen paremmin?
Itselleni ei tule mieleen mitään.
En ole myöskään törmännyt töihin, joissa ei olisi vaatimuksia. Jotkut näistä vaatimuksista voivat aiheuttaa kuormitusta ja jotkut niistä koetaan kannustavina. Jokaisessa työssä on myös voimavaratekijöitä, jotka suojaavat kuormittavilta vaateilta ja toimivat itsenään motivaattoreina. Tiedän useita organisaatioita, joissa panostetaan henkilöstön hyvinvointiin. Valitettavasti meillä on Suomessa myös organisaatioita, joissa ylisitoutuneet ihmiset kuluttavat akkunsa loppuun, sinnittelevät lääkityksen avulla ja itkevät itkunsa yksin.
Sitoutuminen ei ole tosin vastavuoroista. Ajetut ylikilometrit eivät takaa, että oma työpaikka olisi turvattu seuraavissa yt-neuvotteluissa. Toisaalta kuka työnantaja haluaisi palkata ihmistä, joka ei sitoudu tekemään tehtäväänsä hyvin?
Miten sitten löytyisi sopiva tasapaino?
Henkilöstö antaa panoksensa, mutta ei ylitä voimavarojaan. Työnantaja luo hyvät työolosuhteet, mutta saa panostukselleen hyötyä. Jos tämä tasapaino ontuu, jompikumpi kärsii – usein molemmat. Lienee itsestään selvää, että kukaan ei jaksa väsymättä kohtuutonta työmäärää. Sitoutunut ihminen hakee sitten ”extrabuustia” esimerkiksi lääkkeistä. Yhtä lailla maksajaa harmittaa työntekijä, joka ei tuota odotettua lisäarvoa organisaatiolle. Firma voi kaatua alta.
Vaikka lääkehoidolla on oma paikkansa henkisen terveyden saralla, en usko, että se on paras apu pärjäämiseen työssä. Tolkulliseen työelämään on monta eri reittiä. Jos ei omin avuin, niin ulkopuolisin. Jos ei työyhteisössä itse kyetä enää asioita selvittämään, kannattaa pyytää neuvottelujen helpotusapua, esimerkiksi työterveyshuollosta. Jos neuvotteluyhteys tökkii ihmisten välillä, tehokkuus laskee ja hyvinvointiin tulee takkuja. Kun yhteys on auki, tolkullisuuteen avautuu myös väylä.