Taitojen opettamisessa ollaan edetty pitkälle urheiluvalmennuksessa, ja taitojen oppimisesta tiedetään jo paljon. Valmennuksessa kannattaa auttaa urheilijaa itse löytämään parhaat ratkaisut, harjoitteissa kannattaa luoda erilaisia tilanteita, joissa urheilija on valppaana ja saa aktiivisesti hakea uusia ratkaisuja. Tällaisten harjoitusten suunnittelu taitaa haastaa itse valmentajankin pohtimaan omaa valmentamistaan uudella tavalla.
Mistä antaa palautetta ja mihin suuntaan?
Minkälainen harjoite haastaa urheilijan kehittämään omaa taitavuuttaan vielä paremmalle tasolle, oli sitten kyseessä mikä laji tahansa.
Karrikoiden ajatuksena oppimisen näkökulmasta on muuttaa asioita: tehtävää, välinettä tai olosuhdetta.
Jäin miettimään asiaa psykologiselta kannalta muutosten ja pysyvyyden näkökulmasta. Vaikka sanotaan, että kehittyminen päättyy, mikäli ei muuta asioita, on myös tärkeää nähdä pysyvät asiat. Psykologiselta näkökulmalta katsottuna on asioita, joissa pysyvyys on tärkeää. Esimerkiksi voidaan ottaa valmentajan suhtautuminen urheilijaan erilaisissa tilanteissa. Oppimisen näkökulmasta on tärkeää, että valmentajan suhtautuminen pysyy samanlaisena, huolimatta urheilijan onnistumisesta. Käsitys omasta pystyvyydestä saa myös lisävirtaa, kun ei tarvitse olla huolissaan valmentajan suhtautumisesta.
Tärkeää on myös valmentajan oleminen. Kun ”tapa olla” pysyy melko vakiintuneena, valmentajan mielialaa ei tarvitse arvailla eikä miettiä, milloin uskaltaa mitäkin asiaa kysyä. Näin suhteessa on turvallisempaa olla. Kun on turvallista, uskaltaa kokeilla, laittaa vauhtia lisää ja mennä vähän riskilläkin. Oletettavasti oppii paljon enemmän kuin varmistelemalla, vaikka tehtävää tai olosuhteita olisi muutettu.
Paradoksien maasto on valtava, kun puhutaan oppimisesta ja mielen sisäisistä prosesseista. Muutosta haetaan, mutta siihen päästään vain pitämällä tietyt asiat vakioina. Vakauteen päästää vain muuttamalla asioita.
En ihmettele, jos monet valmentajat tiukassa paikassa palaavat kuitenkin vanhaan ja totuttuun – onhan se ainakin itselle tuttua ja turvallista. Joskus sitä löytää itsensä valmentajana antamassa palautetta jo tehdystä sen sijaan, että suuntaisi huomion tulevaan tai neuvomasta, sen sijaan että kysyisi. Ihan yhtä lailla, kun huomaa hermostuvansa ja ilahtuvansa epäloogisesti. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Yhtä lailla tuska voi lisätä halua tietää lisää.
On järkevää uskaltaa muuttaa asioita ja pitää asioita pysyvinä. Viisautta on osata erottaa, missä tehdä mitäkin. Jälkikäteen sitten älyköt kertovat, mikä olisi tuottanut parhaan tuloksen. Ja valmentajat tekevät valintoja jatkossakin muutosten ja pysyvyyksien välimaastossa.