Luin joku aika sitten amerikkalaisen kirjailijan Stephen Kingin haastattelun lehdestä. Siinä hän kertoi, että löytää ideat kirjoihinsa kysymällä, ”mitä jos”. Voin kuvitella hänen miettivän, ”mitä jos pelle olisikin paha” tai ”mitä jos perhe lähtee syrjäiseen hotelliin, kauniisiin maisemiin viettääkseen talven siellä ja mitä, jos isä tuleekin hulluksi ja haluaa tappaa perheensä?” Kingin kirjat ja niistä tehdyt elokuvat ovat minulle etupäässä liian pelottavaa ajanvietettä.
Mietin kuitenkin tätä ”mitä jos” tapaa ajatella. Jossittelua pidetään etupäässä huonona asiana. Sehän vie pois realiteeteista, tuo pahimmillaan esiin uhkakuvia, jotka eivät ole todellisia. ”Mitä jos olisit jäänyt auton alle?” Mitä jos et olisi ehtinyt juosta karkuun?” jne. Sen ei ajatella auttavan. Se vain lisää ahdistusta, avaa pelot ja pahimmillaan kauhut, jotka vain lisäävät pahaa oloa.
Mitä jos hetken aikaa jossittelisi. Mitä jos jossittelua käyttäisikin vastakkaiseen suuntaan. Mitä jos jossittelisi mahdollisuuksien ja epätodennäköisiltä tuntuvien toiveiden ja unelmien pelikentillä?
Alkaisiko sitä nähdä mahdollisuuksia siellä missä niitä ei ollut? Tulvisiko valoa sinne, missä oli sysimustaa?
Mitä jos pelle olisikin toiveiden täyttäjä? Mitä jos se osaisi sanoa juuri ne sanat, jotka toisivat hymyn huulille ja ilon rintaan koko päiväksi? Mitä jos perhe löytäisi kaukaisen hotellin kätköistä aarteen? Mitä jos isä kirjoittaisi siellä best sellerin? No, ehkei Kingin kirjoja kannata uudelleen rustata, menee vain hyvät kirjat pilalle. Mutta mitä jos alkaisi jossitella ihan tosissaan mahdollisuuksien upeilla maisemilla ja hullunrohkeillakin ideoilla.
Jossittelun hyvä puoli on sen rajattomuus. Tai no, yksi raja on: oma mielikuvitus.